YSTÄVÄTTÄREN LEMMIKKIKORI

YSTÄVÄTTÄREN LEMMIKKIKORI.

ON TIETENKIN erinomaisen hauskaa ja innostavaa, että aviomies osoittaa mielenkiintoansa kodin jokapäiväisiin askareisiin ja että hänellä on niistä jopa oma omituinen mielipiteensäkin. Mutta useimpien naisten vaatimaton toivo olisi, että kaikkitietävä herra ja mies ilmaisisi tämän mielipiteensä ja ojentaisi häntä kahden kesken, eikä varsinkaan vieraiden läsnäollessa.

Tapahtumapaikka on Tertun ja Timon nuorikkokoti. Sillä eihän missään niin paljon kommelluksia tapahdukaan kuin nuoren parin elämässä, ennen kuin he ovat vuosien, vastoinkäymisien ja kärsivällisen rakkauden toisilleen sopiviksi höyläämät.

Nuori Terttu-rouva odotti luokseen paria tyttöystäväänsä ns. ensimmäiselle visiitille. Tyttötuttavathan niin mielellään käyvät naineiden ystäviensä kodeissa. Se on jollakin lailla niin jännittävää ja joskus kaihoisaakin.

Tällä kertaa oli tulossa nuori ja riehakas Sirkka ja vakava ja vilpitön ystävä Lyyli. Terttu oli kunnostanut pienen huoneistonsa tip-top-asuun, leiponut oikein kaakunkin ja ottanut parhaat kuppinsa, liinansa ja hopeansa esiin. Kukkiakin hän oli hankkinut, vaikka arvasi Lyylin tulevan kukkavihko mukanaan. Hän kun oli sellainen, ystävällinen ja antelias.

Timoa hieman kauhistutti tällainen naisseura ja hän keksikin sopivan syyn poistuakseen, eikä Terttu lainkaan siitä pahastunut. On paljon mukavampi jutella tyttöjen kanssa ilman miestä.

— Mutta voit sinä jo yhdeksäksi kotiin tulla, sillä ei kai ne tytöt kauempaa istu, sanoi Terttu vielä viimeiseksi nyppiessään eteisessä muutamia karvoja Timon päällystakista — varmaankin hänen omasta turkistaan lähteneitä.

— Saa nähdä nyt, sanoi Timo muka tärkeänä, — jos kaverit ehdottaa jotakin, voin tulla vasta myöhään kotiin. Älä valvo.

— Koetapas! sanoi Terttu ja antoi hänelle pienen luunapin poskeen.

Sitten tytöt tulivat.

Ja tietenkin heillä oli kukkia, kuinkas muuten. Mitä somin, pieni kori, missä ujot, vaatimattomat lemmikinsilmät harvakseen vilkkuivat vähän repaleisen vehreyden keskeltä. Mutta tähän vuodenaikaan ne joka tapauksessa olivat harvinaisia ja kalliita kukkia ja Lyyli oli erikoisesti halunnut juuri lemmikkejä nuoreen kotiin. Niin hän kauniisti sanoi ja Terttu tuli niin liikuttuneeksi, että siirsi omat, uljaat Darwin-tulppaaninsa syrjemmälle ja asetti lemmikkikorin kahvipöydälle.

Juotiin kahvia, monta kuppia, katseltiin huoneisto, konttoreita, kylpyhuonetta ja pientä frigidairea myöten, ja ihmeteltiin ja ihasteltiin. Kyllä teillä on mukavaa, aijai! Oli niin tavattomasti muutakin juttelemista, ettei ajankulua huomattukaan. Ja äkkiä naiset melkein pelästyivät, kun ovi kävi ja talon herra, Timo, astui sisään.

No, mitäs, hauskaahan se vaan oli ja Terttu nousi livertäen häntä vastaan. Timo osaa kyllä naisten kanssa seurustella. Ei hänen oikeastaan tarvitse muuta kuin venyttää suupieliään hymyyn, niin jo vieraat naiset loistavat.

Mutta sitten se tapahtui — kesken mitä rattoisinta seurustelua. Timo iski äkkiä silmänsä viattomaan lemmikkikoriin, rypisti kulmiaan ja sanoi:

— No, mutta on tuolla Tertullakin maku! Ja kaikkea sinä ostatkin! Panna nyt pöydälle tuollainen mitätön, sotkuisen näköinen laitos, vaikka meillä on oikeitakin kukkia!

Naiset jähmettyivät, kalpenivat, kuumenivat. Terttu aukoi suutaan, mutta ei ääntä saanut. Timo ei tietenkään huomannut mitään, vaan nousi touhukkaasti ja haki tulppaanimaljakon pöydälle ja jatkoi esteettisesti loukkautuneena:

— Nämä ovat oikeita kukkia ja ne sopii tähän, ja tuon lemmikkipurkin saat panna sellaiseen paikkaan, missä sitä mahdollisimman vähän näkyy!

— Timo! parahti Terttu äkkiä, kasvot suuttumuksesta turvonneina. — Lyyli toi ne!!

Timon ilme voitti sinä hetkenä kalliisti palkatun filmikoomikon kauhua ja noloutta ilmentävän lähikuvan. Ja puolen minuutin päästä hän oli paennut huoneesta!

LIKINÄKÖISEN MAAILMA

LIKINÄKÖISEN MAAILMA.

NORMAALINÄKÖISEN on vaikea ymmärtää likinäköistä.

— Katso tuota naista tuolla kadun toisella puolen! Katso hänen nenäänsä! huudahtaa normaalinäköinen kävelykumppani.

— Ystäväni, enhän minä näe niin kauas, sanoo likinäköinen anteeksipyytäen, tuntien, että jokin korvaamaton näky on jälleen livahtanut häneltä. — En näe muuta kuin että siellä kulkee nainen.

— No, mutta kai sinä nyt sentään hänen kasvonsa näet? tiukkaa edelleen normaalinäköinen.

— En näe. Hänen kasvonsa häviävät pehmeään, harmahtavaan pilveen, selittää likinäköinen.

— Voi hirveätä! Eikö ole kamalaa olla noin likinäköinen? voivottelee vielä hyväntahtoinen ystävä.

Kamalaa? Totta kai se on kamalaa.

Moni viehättävä yksityispiirre visuaalisessa maailmassa menee likinäköiseltä hukkaan. Hän tuntee olonsa usein epävarmaksi, araksi ja hämilliseksi. Hän ei uskalla kadulla kulkiessaan vapaasti katsella ympärilleen peläten, että hänen lähellään, vaikka hänen näkö matkansa ulkopuolella, saattaa olla tuttuja, jotka tervehtivät, hymyilevät, ja sitten saavatkin vastaukseksi tyhjän, ilmeettömän katseen. Silloin nämä tutut pitävät häntä ylpeänä, mahdottomana ja seuraavalla kerralla tavatessaan kostavat sen kylmäkiskoisuudellaan.

Vieraaseen seuraan tullessaan likinäköinen etsii hämillään ja silmiään siristellen isäntäväkeään, tuttujaan, ja teattereihin ja elokuviin hän suotta kustantaisi itselleen pääsylipun, ellei hän edes siellä käyttäisi silmälaseja tai kiikaria. Monenlaisiin komplekseihin voi likinäköisyys olla syynä.

Mutta toiselta puolen likinäköisen maailma on paljon pehmeämpi ja kauniimpi kuin normaalinäköisen.

Taivas, ilma, koko luonto sulaa yhteen ihmeelliseksi sopusoinnuksi, kaikki terävät ääriviivat ja särmät pehmentyvät ja pyöristyvät, kaikki rumat yksityiskohdat häviävät. Ja kuinka paljon kauniimmiksi ihmisetkin käyvät, kun heitä katselee likinäköisten laajentuneiden iiristen takaa. Ei aina tavoita välinpitämätöntä, ilkkuvaa tai torjuvaa katsetta toisen silmissä, vaan ne näkee ystävällisinä, tummina läikkinä. Ei näe niin tarkkaan heidän ihonsa epätasaisuuksia, ei hampaidensa paikkoja, ei pieniä virheellisyyksiä heidän asussaan. He näkyvät likinäköisen silmiin vain miellyttävänä kokonaisuutena, johon hän luottamuksella suhtautuu, mikäli tämän kokonaisuuden suusta lähtevät sanat tätä miellyttävyyttä tukevat.

Likinäköisellä on lapsenluottamus siihen, että kaikki on kaunista ja hyvää hänen ympärillään.

Miksette käytä sitten aina silmälaseja, jos olette noin likinäköisiä? sanovat normaalinäköiset.

Hyvät ystävät, jokainen nainen on sen verran turhamainen, että koettaa välttää noiden kiiluvalasisten apuneuvojen joka hetkistä käyttöä niin kauan kuin mahdollista.

— Kylläpä nuo lasit tekevät sinut hassun näköiseksi! sanotaan. Ja kukapa haluaisi olla jatkuvasti hassun näköinen, niin hassuksi hän itsensä voi sydämessään tunteakin.

Sitä paitsi: kun sellainen ihminen, joka on tottunut näkemään maailman miellyttävän hämäränä ja pehmeänä, äkkiä noiden apuneuvojensa välityksellä joutuu vastakkain todellisen, paljaan ja särmikkään maailman kanssa, niin hän kokee pettymyksen ja järkytyksen.

Mikä ennen oli kaunista, sileää ja tahratonta, muuttuukin usein päinvastaiseksi. Tuo valkoinen talo, jota hän on ihaillut hienona yksityishuvilana, onkin täynnä likaisen harmaita läikkiä, sen ikkunat ovat likaiset ja verhot haalistuneet. Tuo iho, jonka hän on aina nähnyt niin sileänruusuisena, onkin todellisuudessa täynnä katkenneita verisuonia ja silmäluomet ovat veltosti riippuvat.

Ja likinäköinen kauhistuu ajatellessaan, että normaalinäköisten täytyy aina nähdä vain vajavaisuuksia ympärillään — mikäli he näkevät omilla silmillään kaiken yhtä terävästi kuin hän lasiensa läpi.

Ja hän riisuu jälleen silmälasinsa, räpyttelee pari kertaa: maailma ja ihmiset ovat jälleen kauniita hänen ympärillään.

Illusionielämää? Niin on. Mutta kuka sanoo, ettei se joskus voisi olla onnellistakin.

Ja vielä eräs suuri lohdutus likinäköisillä on: heidän ei koskaan tarvitse lukiessaan joutua pulaan, ettei tekstiä pitelevä käsi riittäisi, vaikka he eläisivät 100-vuotiaiksi. Sillä heille ovat etenevät vuodet armolliset: heidän vikansa vähenee vuosien mukana.

HALIKON KAUTTA RUOTSIIN

HALIKON KAUTTA RUOTSIIN.

KAKSI HERRAA kohtasi toisensa kadulla. Toinen näistä oli tunnettu savukkeensuitsuttaja. Nyt hänellä oli hirmuinen kiire. Toveri pidätti hänet kuitenkin ja heidän välillään sukeutui seuraava keskustelu.

— Minnekä sinä tuollaista vauhtia lennät?

— Kukkakauppaan. Täytyy saada kolme tulppaania.

— Rouvallasi on siis jokin merkkipäivä?

— Ei. Minä vien ne Gretalle.

— Ahaa. En minä tiennytkään, että sinulla oli sellainen Greta!

— Vihjailet sopimattomia. Ei minulla mitään Gretaa ole. Tämä Greta on myyjättärenä sanomalehtikioskissa. Hänelle vien tulppaanit.

— En käsitä. Miksi viet sanomalehtikioskin Gretalle tulppaaneja?

— Koska hän antaa minulle erään aikakauslehden, jonka painos on loppunut. Mutta Gretalla on vielä yksi numero.

— Vai niin. Mitä siinä lehdessä sitten niin erikoista on, että sen välttämättä haluat?

— En minä sitä itselleni osta. Siinä on jatkonovelli, jota Liisa lukee. Minä vien sen hänelle.

— Liisalle? Entä kuka tämä Liisa sitten on?

— Hän on eräässä kemikaliokaupassa, ja siellä on vielä jäljellä erinomaista ihorasvaa, jota ei enää muualta saa.

— Ihorasvaa! Käytätkö sinäkin, veli hyvä, ihorasvoja? Sitäpä en olisi uskonut.

— Älä sinä ole hölmö, veli hyvä. Minä vien rasvan Katrille, joka sitä käyttää.

— Katri? Ja kuka hän sitten on?

— Hän on Jussin rouva.

— Jussi? Entä saanko vielä tiedustella kuka tämä Jussi sitten on?

— En oikein itsekään tiedä, mutta hänellä on jotakin tekemistä elokuvien kanssa. Jussi hommaa kaksi lippua elokuviin täksi illaksi.

— Ahaa. Nyt alan vähitellen käsittää. Sinä haluat siis tänä iltana mennä elokuviin ja sen takia näet kaiken tämän vaivan: ensin ostat tulppaaneja, sitten lehden, sitten ihorasvaa. Suo anteeksi, mutta minun käsitykseni mukaan voisit nuo liput saada vähemmälläkin.

— Eivät ne minulle tule. Minä annan ne Eevalle ja hänen sulhaselleen. He haluavat mennä elokuviin.

— Anteeksi, nyt en taaskaan ymmärrä. Äsken näytti jo kaikki selvältä, mutta nyt tuo Eeva ja hänen sulhasensa sekoitti taas selvän pelin. Kuka on Eeva ja kuka hänen sulhasensa?

— Eeva on rva Piperöisen sisarentytär, ja asuu hänen luonaan. Ja rva Piperöisellä on tupakkakauppa.

— Ahaa! No, nyt vihdoinkin asia selkesi! Vai sillä lailla! Hahaa! Sinua vaivaa siis tupakanpuute, kuten kaikkia muitakin. Ja saadaksesi hamstratuksi tupakkaa sinä teet tällaisia ennenkuulumattomia mutkia: ensin ostat tulppaaneja Gretalle ja Greta antaa sinulle lehden. Lehden viet Liisalle ja Liisa antaa sinulle ihovoidetta. Ihovoiteen annat Katrille, jonka mies hankkii sinulle elokuvaliput. Ja liput annat Eevalle, jonka tädillä on tupakkakauppa! Voi veljeni, tätä en sentään olisi sinusta uskonut!

— Mitä taas ajattelet ja mihin vihjailetkaan? Minäkö yrittäisin laittomalla tavalla hankkia itselleni tupakkaa, ja lahjoisin ihmisiä! Kovin väärin minut tunnet. Ei, asia on näin. Kun Eeva ja hänen sulhasensa ovat menneet elokuviin, jää täti, jolla on tupakkakauppa, aivan yksin kotiin. Täti, jolla on tupakkakauppa, pelkää aina yksin ollessaan. Silloin ilmestyn minä sinne hänelle seuraa pitämään. Minä keskustelen rakastettavasti tädin kanssa, jolla on tupakkakauppa. Me pelaamme Mustaa Pekkaa. Täti, jolla on tupakkakauppa, voittaa aina. Minä tulen vähän surulliseksi ja silloin — katsos, silloin, tädin, jolla on tupakkakauppa, käy minua ehkä sääli, ja voi olla, että hän antaa minulle yhden laatikon savukkeita …

TOHTORIN JA MAISTERIN HAKKAILUA

TOHTORIN JA MAISTERIN HAKKAILUA.

NIMIPÄIVÄVIERAAT työntäytyivät pimeälle kadulle. Huutelivat toisilleen hyvästejä ja erkanivat kukin taholleen.

Viisaustieteen tohtorilla (mies) ja saman tieteen maisterilla (nainen) oli sama kotimatka. Ja koska talvi-ilta oli kaunis, taivas tähdekäs, he päättivät ruumiinsa ja sielunsa terveydeksi kävellä.

Tietenkin heidän puheensa aluksi liikkuivat korkeilla aloilla, kuten sopii odottaakin viisaustieteen tohtorilta ja maisterilta. Mutta kuinka ollakaan, toistaiseksi tuntemattomasta syystä he äkkiä antautuivat eriskummalliseen leikkiin, jatkaen sitä sellaisella antaumuksella, jopa kiihkeydelläkin, jota he eivät olleet koskaan oman tieteensä probleemoja kohtaan osoittaneet.

Nyt sellainen lukija, jonka mielikuvitus on elokuvien pyörteiden ja pyörryttävien ajanvieteromaanien turmelema, vetää suupieliään ja sanoo: »Aha, kyllä se leikki arvataan!»

Mutta hän arvaa väärin. Eikä sitä leikkiä kukaan muukaan voisi arvata, ellen sitä nyt paljastaisi.

He rupesivat nimittäun vuorotellen latelemaan toisilleen — automerkkien nimiä. Näin he, joilla ei autoista ollut muuta tietoa kuin mitä taksamittari joskus osoitti, jalosti kilvoittelivat koko matkan siitä, kuka niitä enemmän muistaisi.

— Ford, sanoi maisteri.

— Chervolet, vastasi tohtori.

— Rolls Royce!

— Packard!

Jne. Pitkään aikaan ei kumpikaan jäänyt vuorollaan nimeä vaille ja maisterin kotiovelle tultaessa olivat he tasoissa: noin parikymmentä autonnimeä oli kumpikin muistanut. He päättivät pidentää leikkiä seuraavaan päivään ja hävinneen oli kustannettava toiselle hieno illallinen. Sitten he nauroivat lapsellisuudelleen ja jättelivät toisilleen säädyllisesti hyvästit, noin että: »Kiitos hauskasta illasta ja näkemiin.»

Maisteri tuli huoneeseen ja riisuutui. Mutta jossakin alitajunnassa muisti raapi kokoon autojen nimiä. Kyllä niitä pitäisi vielä olla. Äkkiä soi puhelin.

— Halloo, huusi maisteri.

— Plymouth, vastasi tohtori. Sitten puhelin sulkeutui.

Maisteri kävi levottomaksi, tohtori oli siis yhtä edellä.

Äkkiä hän oli vääntämässä puhelinlevyä. Tohtorin uninen ääni vastasi.

— Maxwell! huusi maisteri ja sulki puhelimen. Nyt he olivat tasoissa. Maisteri saattoi ruveta nukkumaan.

Klo 3 yöllä hän heräsi puhelimensoittoon.

— Willys Knight. Good night.

Maisterin aivot työskentelivät kuumeisesti 4:ään asti. Sitten hän otti pulverin, pani kääreen otsalleen ja nukkui. Ja miljoonat autot vilkuttivat hänelle härnäten silmää.

Aamulla hän päätti hypätä kylpyyn. Tänään hänen oli keksittävä vähintään 5 uutta automerkkiä, saadakseen turvallista etumatkaa tohtorista. Vesi nousi ammeessa. Vesi, joki, virta … Kylpypyyhe hartioillaan maisteri seisoi puhelimessa.

— Huomenta, tohtori. Jordan!

Mutta maisteri ei kuitenkaan vielä voinut olla levollinen, sillä hän arvasi puhelimen ennen pitkää soivan, ja silloin hänellä piti olla vastaus valmiina.

Hän makasi miettien kylvyssä, kun puhelin soi. Vettä valuvana vastaamaan.

— Sunbeam, huusi tohtori.

— Morris, vastasi maisteri.

Koko päivän jatkui samaa leikkiä puhelimitse. Tohtorin ja maisterin leipätyö sai sinä päivänä niukkaa huomiota osakseen. Epäilenpä, että he kumpikin tahollaan tutkivat ammattilehtiä ja kyselivät muilta. Maisteri ainakin sattumalta kohdatessaan automiehen käytti tilaisuutta hyväkseen. Ja häntähän onnistikin. Automies sanoi suoralta kädeltä 30 uutta, soitti konttoristaan toiset 30 ja lupasi vielä illaksi saman verran lisää. Maisteri hyppi kuin koulutyttö ja odotti soittoja. Mutta tohtorin ääni alkoi yhä enemmän korahdella ja lopuksi hänen täytyi myöntää hävinneensä ja sitä seurasi kutsu illallisille.

Maisterin listassa oli yhteensä noin 240 erilaista autonnimeä, uskotte tai ette.

Maisteri, joka tätä minulle kertoi, oli vieläkin aivan innoissaan. Hän sanoi harvoin leikkineensä näin hauskaa leikkiä. Mutta hän valitti, että rehellinen ihminen voi tätä leikkiä vain kerran elämässään leikkiä ja vain yhden ihmisen kanssa, koska kaikki seuraavat kerrat olisivat jo petkutusta.

Minun hiljaiseen mutinaani, että »lemmenleikki leimahtaa kerran vain —», hän vastasi vain nauraen.

NELJÄ SENTTIÄ POIS

NELJÄ SENTTIÄ POIS.

JOHTAJAN LUONA istuu vieras. Lienee hyväkin asiakas. On istunut jo kauan.

Prokuristit ja konttorineidot ovat naputtaneet oveen monta kertaa, pistäneet päänsä sisään ja vetäneet sen pelästyneenä takaisin.

Johtaja luo heihin vihaisia silmäyksiä, jotka oikeastaan ovat tarkoitetut vieraalle. Mutta häneen ei johtaja uskalla kääntää silmäinsä mulkoilemisvoimaa niin kuin omiin alaisiinsa.

Eikä vieras huomaa mitään. Hän ottaa yhä mukavampia asentoja nahkaisessa nojatuolissa, valitsee uuden Coronan ja jatkaa juttua. Haaskaa toisen kallista aikaa.

Eikö näin tapahdu joka päivä pankeissa, liikkeissä, toimituksissa, virastoissa? Maailmassa on uskomattoman paljon hoksaamattomia ja itserakkaita ihmisiä, jotka luulevat, että heidän seuranpitonsa erinomaisesti virkistää työtätekevää.

Tällaisia hoksaamattomia varten pitäisi keksiä jokin suojelukeino.

Kiinassa ollaan paljon edellä ainakin tässä asiassa.

Kun vieras tulee esim. Wei Hai Sun’in konttoriin tai toimistoon, lennättää palvelijapoika kohta hänen ja isännän eteen teekupin.

Mutta, huom., vieras ei saa koskeakaan omaansa, se olisi tahdittomuuden huippu. Asia jutellaan ensin selväksi, ja se vie kyllä Kiinassa melkoisesti aikaa, kun alku- ja loppukohteliaisuudet ovat niin laajat ja monimutkaiset. Kuuluu asiaan, että omaa persoonaa halvennetaan ja toisen kohotetaan.

Mutta kun isännän mielestä kaikki on vihdoin puhuttu ja selvitetty, nostaa hän teekupin huulilleen tai vain sormeilee sitä. Ja silloin tietää vieras, että audienssi on nyt lopussa. Ja ellei hän halua käydä sivistymättömästä ja barbaarista, sellaisesta kuin esim. valkoinen mies, on hänen kohta noustava ja lähdettävä.

Tällaista tarjoilu viitettä ei kuitenkaan voi esim. Suomessa käyttää, sillä jos vain jotakin kuppiin tai lasiin kaadetaan, ei vieras lähde koskaan.

Mutta on sentään olemassa eräs keino, joka hyvin kelpaisi meidänkin oloihimme.

Eräs joutaviin vieraskäynteihin kyllästynyt chicagolainen liikemies on tehnyt nerokkaan keksinnön. Ja koska se on niin tavattoman yksinkertainen — kuten nerokkaat keksinnöt aina ovat — kerron sen muillekin.

Hän, tämä Mr. Chicago, on sahauttanut vierasnojatuolinsa etujaloista kolme — neljä senttiä pois.

— Please, sit down, sanoo Mr. Chicago rakastettavasti.

Vieras istuu ja aloittaa tarinoimisensa. Mutta minuutin kuluttua hän alkaa luisua eteenpäin. Hän kohottautuu, muuttaa asentoa, mutta luisuu taas. Tällaisessa hiljaisessa mäenlaskussa väsyvät lihakset, vaikka vieras ei voikaan käsittää miksi hänen olonsa on niin epämukava. Ja ennen pitkää hänen täytyy väsyä luisumiseensa, ja niin hän nousee ja lähtee.

Chicagolainen mister väittää, että hänen häiriintymätön työaikansa on lisäytynyt 80 %.

Sitä paitsi häntä aina suuresti huvittaa ja virkistää seuratessaan vieraansa epätoivoisia paikallaanpysymisyrityksiä.

Jos siis, lukija, ensi kerran esim. pankinjohtajan luona istuessasi ja perinpohjin selittäessäsi, mihin oikeastaan aiot ne rahat käyttää, tunnet koko ajan pientä epävarmaa luisumistunnetta takamuksissasi, tiedät mistä kepposesta on kysymys.

Nouse silloin, kumarra ja poistu päättäväisesti, mutta miehekkäästi.

Ehkäpä sinulle seuraavalla kerralla tarjotaankin toisenlainen, sahaamaton tuoli.

OLI YKSI REHELLINEN IHMINEN

OLI YKSI REHELLINEN IHMINEN.

VALTION VIRKAMIES Pienolaisen perheessä vallitsi suuri, jakamaton, eräässä suhteessa ansaitsematonkin ilo ja riemu.

Mentiin melkein piirileikkiä nuorimmasta vanhimpaan. Vain isoäiti ja kotiapulainen tyytyivät hillitymmin käyttäytymään, mutta heidänkin suunsa oli venynyt pari senttiä leveämpään nauruun.

Laajasydäminen ja myötämielinen lukija hymyilee ymmärtävästi: kolmannentoista kuukauden palkka ja korotus ylempään palkkausluokkaan, sehän on selvää!

Laajasydäminen lukija on tavallaan oikeassa, mutta Pienolaisen perheen riemuun oli: toinenkin syy ja siitä juuri rohkenisimme sanoa, että se oli vähän ansaitsematon.

Se johtui nimittäin huolimattomuudesta, joka olisi voinut muuttaa Pienolaisten elämän kaameaksi tragediaksi, jota ei tuo puinen kuukauden palkka ja korotus ylempään palkkaluokkaan olisi kyennyt kokonaan haihduttamaan, mutta joka nyt kuitenkin suopean kohtalon ansiosta kääntyi iloksi ja riemuksi.

Ja kaikkein nolointa oli se, että tämän uhkaavan tragedian oli perheensä ylle vetämäisillään rva Pienolainen, joka muuten oli itse säntillisyys ja esimerkillisyys.

Eilen oli näet tapahtunut niin, että rva Pienolainen oli ollut ostoksilla.

Perheenemännällä oli tänäkin vuonna paljon ostettavaa, varsinkin jos hänellä on paljon kortteja. Ja rva Pienolaisella niitä oli lähes sata korttikotelossaan — arvaa sen, kahdeksan hengen perhe ja jokaisella 9 korttia, lukuunottamatta tupakkakorttia, joka oli kamreeri Pienolaisen lompakon sisimmässä lokerossa.

Rva Pienolainen oli ollut siirtomaatavarakaupassa. Hän oli saanut aikamoisen pussin jauhoja, monta mehupulloa, jäljellä olevat sokeri- ja kahviannokset ynnä paljon muuta. Hänen kaksi uskomattoman vetävää kassiaan olivat jo kukkuramitalla täynnä ja kaksi mehupulloa jäisi vielä kainalossakin kannettavaksi. Mutta mitäpä ja missäpä ei perheenäiti nykyään kantaisi, kunhan hän vain kannettavaa saa!

Käsilaukkukin, tuo laukuista tärkein, jossa säilytetään elintärkeää korttikoteloa, rahakukkaroa ja henkilöllisyystodistusta, oli pullollaan pikkupaketteja eikä ottanut pysyäkseen kiinni — vanha ja rasittunut kun jo oli monen vuoden palveluksesta.

Joka tapauksessa rva Pienolainen pääsi mitään rikkomatta ja pudottamatta kantamuksineen kotiin. Niin hän luuli.

Mutta hän erehtyi katkerasti. Isoäiti, joka oli avannut hänelle oven, ilmoitti kohta: »Sinun käsilaukkusi on auki.»

Niin, se riippui vain toisen kantoremmin varassa ja ammotti auki kuin kuvaraamatullinen Moolokin kita.

Hätäinenkin tarkastus paljasti rva Pienolaiselle kaamean totuuden: hänen korttikotelonsa oli poissa!!!

Oi, lukija, ei tarvinne harjoittaa mitään kaunokirjallista maalailua, kuvatakseen, minkä tuskan, hädän, itkun ja hammastenkiristyksen tämä paljastus aikaansai Pienolaisen perheessä. Silloin täytyisi vetää avuksi joitakin antiikin jylhiä tragedioita, joissa isät, äidit, lapset ja vanhukset jäävät ruumiina näyttämölle, ja vain vanha, sokea isoäiti — vanha rva P. ei tosin ollut sokea — jää yksin harottavin hapsin elämään, lausuen jylhällä äänellä Kohtalottaren viimeiset sanat.

Tätä riipivää tunnelmaa kesti seuraavaan päivään ja sinä aikana oli juostu idät ja lännet, kadut ja kaupat, poliisikamarit ja kansanhuollot. Perhe valmistui alistuneena nälkäkuolemaan seuraavan viikon aikana.

Mutta Kohtalotar oli sentään tällä kertaa lempeä.

Puhelin kilahti ja kun sen heikko loppukilahdus kuului, vaipui rva Pienolainen itkien tuolille. Mutta nyt hän itki ilosta. Maailmassa oli vielä yksi rehellinen ihminen, ja juuri hän oli löytänyt rva Pienolaisen korttikotelon! Uskomatonta, mutta totta!

Kun rva Pienolainen, tuulenpuuskana lennettyään hakemaan sitä, oli saapunut kotiin kallis kotelo rintaansa vasten painettuna, syntyi juuri tuo ratkiriemuhinen piirileikki, josta alussa kerrottiin.

LYHENNYSMAKSUJEN AIKANA

LYHENNYSMAKSUJEN AIKANA.

EVELIINA-TÄTI tuli maalle kotiinsa. Hän oli käynyt Helsingissä tervehtimässä sisarenpoikaansa ja tämän rouvaa, Lassea ja Liisaa.

No, kysyttiin kotona, mitä sille nuorelle parille nyt oikein kuuluu?

Eveliina-täti pudisteli vähän surullisena päätään.

No, ihmeteltiin vähän levottomina, mitä nyt? Eivätkö asiat olekaan reilassa, onko nuoren parin välillä jo jotakin epäsointua?

— Ei, sanoi Eveliina-täti, — kyllä he näyttivät kovin onnellisilta, aivan kevytmielisen onnellisilta. Mutta …

Eveliina-täti piti paussin ja pudisti taas vanhaa, harmaata päätänsä.

Mutta mitä? Täti kertoisi nyt, eikä olisi noin salaperäinen.

— Niin, minä olen kai hyvin vanhanaikainen, sanoi Eveliina-täti, — mutta en minä sellaista ymmärrä, kun olen aina koettanut tulla omillani toimeen enkä ole koskaan ollut velkaa kenellekään …

Tämä kuulosti kovin salaperäiseltä ja kotiväessä heräsi paha aavistus toisensa jälkeen. Vihdoin Eveliina-täti kertoi.

Hän oli tullut Lassen ja Liisan asuntoon. Oikein sievä nykyajan asunto jääkaappeineen ja muine ylellisyyksineen, ovessakin oli tirkistysluukku. Asunto oli hauskasti kalustettukin, oli mukavia nojatuoleja, kirjahyllyjä, mattoja, pyörillä kulkeva tarjoilupöytäkin. Ja oli heillä radio ja pölynimurikin.

Eveliina-täti oli katsellut kaikkea ihaillen, ja silloin Lasse oli sanonut, että he ovat tästä kaikesta hyvin suuressa määrin kiitollisuudenvelassa juuri Eveliina-tädille.

— Kuinka niin? oli Eveliina-täti ihmetellyt. — Minähän lähetin teille häälahjaksi vain 2’000 markan shekin! Vai en kai vahingossa kirjoittanut yhtä nollaa liikaa?

— Ei, oli Lasse nauraen vakuuttanut — mutta kyllä 2’000:llakin päästään hyvään alkuun. Esimerkiksi tästä huonekalustosta olemme maksaneet 500 markkaa.

— Olipas se halpa, oli Eveliina-täti ihmetellyt.

— Ei, täti, oli Liisa nauranut, — se oli vain käteismaksu.

Eveliina-tädille oli pitänyt juurta jaksaen selittää, mitä merkitsee käteismaksu ja lyhennysmaksu.

— Onko nuo matot ja nuo taulut ja tuo radiokin sitten »käteismaksulla» ostettu? oli Eveliina-täti kysynyt pelonsekaisella äänellä.

— On, kaikki, olivat Lasse ja Liisa yhteen ääneen ja onnesta loistavina vakuuttaneet.

— Tämä tuoli, jolla istun, ei siis ole teidän … yritti Eveliina-täti vapisevalla äänellä.

— On siitä ainakin kaksi jalkaa meidän! ilvehti Lasse.

— … ja tästä kupista, josta kahvia juon, on luultavasti vain korva teidän. Entäs kahvi?

— Ei, kahvia ei saa ostaa vähittäismaksulla. Se on otettu vastakirjalla alakerran kaupasta.

— Sitäkään ei siis vielä ole maksettu!

— No, mutta eikö täti ymmärrä, että se on ainoa tapa, millä meidän kaltaiset nuoret ihmiset voivat kodin perustaa. Mitenkäs me muuten yhtäkkiä olisimme saaneet kotimme näin täydellisenä kuntoon?

Liisa ja Lasse olivat katselleet silmät suurina tätiin ja koettaneet innokkaasti vakuuttaa, että näin kaikki muutkin tekevät.

— Minun nuoruudessani ostettiin kotiin tavaraa vain sitä mukaa kuin jaksettiin ja koko summa maksettiin kohta, — oli Eveliina-täti sanonut. — Entäs miten sitten käy, ellette voikaan maksaa kuukausittain määrättyä summaa esimerkiksi tuosta radiosta?

— Silloin viedään radio pois, oli Lasse ilmoittanut optimistisesti.

— Niin, kyllähän radiottakin tulee toimeen, mutta entäs nuo sängyt …

— Jostakin toisesta kaupasta me saisimme uudet sijaan.

Lassen ja Liisan huolettomuus ja iloinen luottamus lyhennysmaksujärjestelmään oli syvästi järkyttänyt Eveliina-tätiä. Hän ei sitä ymmärtänyt eikä hyväksynyt.

— On se toki hyvä asia, lopetti Eveliina-täti kertomuksensa kotiväelleen, ettei heillä vielä ole lasta, — sillä kai he siitäkin olisivat vielä velkaa lääkärille ja sairaalaan. Ja ties koska he voisivat sanoa lasta aivan kokonaan omakseen!

LÄMPÖMITTARI

LÄMPÖMITTARI.

— TIEDÄTKÖ mitä, aloitti Terttu-rouva ja käänsi huolestuneen katseensa mieheensä Timoon, joka lojui sohvalla iltalehti edessään.

Kun tämä keskustelunavaus ei vienyt tyydyttäviin tuloksiin, Terttu painoi lehden miehensä kasvojen edestä alas ja sanoi vaativalla äänellä: — Meidän on hankittava lämpömittari.

Lehti kohosi jälleen kasvojen eteen. Sen takaa kuului hajamielinen mumina: — Mitä varten? Voihan aina koetella lämpöpattereita …

— Minä tarkoitan sellaista, joka pannaan ulos, ikkunaan, selitti Terttu. — Katsos, ei nyt voi enää lainkaan luottaa taivaaseen ja aurinkoon. Kun aamulla katsoo ulos ikkunasta ja näkee sinisen taivaan ja auringonpaisteen, luulee, että nythän siellä on lämmin ilma. Sen mukaan sitten pukee itsensä ja lapsen ja lähtee ulos. Ja viiden minuutin päästä tulee rakeita niin että silmiin koskee, ja kylmä tuuli puhaltaa läpi ohuiden vaatteiden. Niin kävi tänäänkin. Ja minä olen varma, että Tipsu saa nuhaa. Niin että kyllä lämpömittari on hankittava. Ole hyvä ja anna rahaa. Huomenna ostan.

Huomenna Terttu ostikin lämpömittarin. Kuljetti sen varovasti laukussaan kotiin.

Ensin hän aikoi jättää sen kiinnittämisen Timon tehtäväksi, mutta sitten hänen kunnianhimonsa kuiskutteli: osaat sinä sen tehdä itsekin, näytä Timolle, näytä …

Lämpömittaria seurasi neljä pientä ruuvia, joilla se oli kiinnitettävä.

Terttu meni tonkimaan vanhaa kenkälaatikkoa, jossa perheen työvälineitä säilytettiin. Siellä oli vasara, hohtimet, oli ruuvimeisselikin, mutta aivan liian suuri pieniin ruuveihin sopiakseen.

Nainen on nokkela, kyllä hän keksii keinon, ajatteli Terttu ja rupesi penkomaan ompelulaatikkoa. Virkkuuneula? Voisihan sillä …

Terttu asettui ikkunalaudalle, sangen epämukavaan asentoon, ja pani ruuvit suuhunsa. Etten minä vain nielaisisi niitä, hän ajatteli ja koetti varovasti pitää niitä vapisevan kielensä kärjellä.

Oli tavattoman vaikeaa saada lämpömittaria ns. perusasentoon, se pyrki alinomaa luiskahtelemaan vinoon. Mutta kun vasemman kätensä harotti oikein levälleen, saattoi sitä sentään pitää jotenkin suorassa. Sitten poimittiin oikealla kädellä varovasti yksi ruuvi suusta ja asetettiin reikään.

Ensimmäisellä kierroksella virkkuuneula katkesi.

— Samperi, sanoi Terttu ja kapusi kapistuksineen alas. Seuraava ase oli käyrät kynsisakset. Jälleen samat alustavat toimenpiteet.

Raks, sanoivat sakset ja niiden terävät päät raksahtivat poikki.

— Samperi, sanoi Terttu toisen kerran ja oli nielaista ruuvit. Ja jälleen hänen katseensa lakaisi kaikkia mahdollisia esineitä puku- ja ompelupöydällä. Hänen sisunsa ei antanut myöten. Lämpömittari oli saatava ikkunaan ennen Timon tuloa.

Heureka, tuossahan oli sopiva ase! Pinsetti, pienet pihdit, joilla hän turhuutensa päivinä oli nyppinyt kulmakarvojaan.

Ja, katsos kummaa, ne sopivat ruuveihin kuin tehdyt. Terttu tunsi vartalonsa muistuttavan jo korkkiruuvia, mutta ikkunalaudalle hän jälleen istui ja aloitti toimintansa.

Kaksi ruuvia saatiin onnellisesti kiinni, kolmas putosi kadulle, mutta neljäs pelastui alahampaiden taakse. Ja se ruuvattiin kiinni.

No niin. Siinä se oli. Pysyyhän se tanakasti kolmellakin ruuvilla.

Terttu laskeutui huoneeseen ihailemaan aikaansaannostaan. Mittari oli tosin vähän vinossa, mutta se ei olisi mitään tehnyt. Mikä oli pahempaa, oli se, että se oli väärin päin. Numerotaulu osoitti kadun suuntaan.

Terttu tunsi oikeutettua närkästystä. Mutta hän oli jo niin henkisesti ja ruumiillisesti lamassa tästä toimituksesta, että päätti alistuneesti: ottakoon Timo sen irti! Ja kiinnittäköön itse!

Timolla oli hauskaa.

— Käyhän se noinkin, hän virnui. — Joka kerta kun haluat tietää paljonko on asteita, avaat ikkunan ja kierrät itsesi koukkuun ja katsot taulua. Se on hyvää voimistelua. Taikka sitten otat käsipeilin ja työnnät sen ikkunan raosta mittarin eteen. Taikka, mikä on vielä käytännöllisempää, soitat joka kerta palokuntaan ja pyydät lainata heidän korkeat tikapuunsa ja sitten kiipeät katsomaan!

Mutta ei Timon olisi pitänyt ilkkua. Sillä kuinkas kävi hänen?

Väännettyään irti ruuvit ja pilattuaan kokonaan Tertun pinsetin, hän pudotti kaksi ruuvia kadulle. — Onhan meillä x-nauloja. Lyödään niillä se kiinni, hän nokkelasti keksi.

Timo haki naulat ja vasaran ja löi. Kolmas isku osui itse mittariin. Se halkesi ja elohopea juoksi pieninä palloina hänen hihaansa.

Timo sanoi muutakin kuin samperi. Ja Terttu nauroi. Hieman hysteeristä, vahingoniloista, mutta kuitenkin leikkisää naurua.

VITAMINISOINTIA

VITAMINISOINTIA.

MUUTAMIA VUOSIA sitten jouduin kääntämään suomeksi erään pienen kirjasen. Se seurasi sirossa painoasussa erästä kaunista pahvirasiaa. Siinä kerrottiin ylistelevin sanoin rasian sisällön ihmeellisestä voimasta ja vaikutuksesta.

Ja se rasia sisälsi eräänlaista uutta laihdutusainetta.

Se oli näes silloin, kun ihmisillä oli huoli linjojensa hoidosta. Jokaisen piti muka keinolla millä hyvänsä pyrkiä mahdollisimman hoikaksi ja heiveröiseksi. Eikä näistä keinoista ollut puutetta, siitä pitivät huolen maailman tuhannet »ravintoekspertit» ja salaperäisten pillerien pyörittäjät.

Käännöspalkkiona sain rasian tuota ainetta — taisin saada lisäksi pari sataa rahassakin.

Kokeilinkin sitä — tietenkin, totta kai, olihan se melkein velvollisuutenikin.

Aine oli vaaleankellertävää, kevyttä hiutaletta. Sitä piti ottaa ruokalusikallinen pari tuntia ennen ateriaa ja juoda lasillinen vettä päälle. Ja seurauksena piti oleman se miellyttävä tunne, että aterialla ei ruoka yhtään maistunut, tunsi olonsa kovin kylläiseksi, aivan kuin olisi juuri ylellisestä ruokapöydästä noussut.

En tosiaankaan muista työnsinkö kyllästyneenä lautasen pois edestäni ja kieltäydyinkö lihapullista. Tuskinpa — lihapullista en ikinä ole voinut kieltäytyä, varsinkaan jos ne ovat vähän palaneet ja niiden seurana on puolukkahilloa. Ah … — mutta ei puhuta siitä.

Mutta sen muistan, että uteliaana luonteena halusin omin silmin nähdä, mikä vaikutus noilla viattoman näköisillä hiutaleilla sisuksiini oli. Kaadoin siis lusikallisen hiutaleita lasiin ja täytin sen vedellä.

Ensin ei tapahtunut mitään sen kummempaa kuin että hiutaleista osa nousi pinnalle, osa leijaili siinä välimailla ja loput paneutuivat laiskasti lasin pohjaan.

Jätin lasin kuitenkin silleen ja unohdin koko jutun.

Seuraavana aamuna muistin sen taas ja ajattelin: katsotaanpa onko lasissa tapahtunut mitään.

Oli, oli siellä.

Koko lasi oli nyt täynnä paksua, sameanharmaata möhnää, kuin sammakonmätiä. Jokainen pieni hiutale oli paisunut isoksi, läpikuultavaksi, epämääräisen muotoiseksi olioksi, jolla oli iso pää ja pieni häntä. Tuntui siltä kuin olisi katsellut hirveitä basilleja mikroskoopin läpi. Huh.

Ei ihme, jos mahalaukku lusikallisesta täyttyykin ja kieltäytyy tilanahtaudesta ottamasta vastaan ruokaa.

Ja siinä olikin tuo laihdutusaineen salaisuus.

Mihin minä tällä jutullani halusin oikein päästä?

Aivan oikein, tähän:

Kun nyt kaikenlaisia muitakin aineita, joissa ei sanottavasti ole ravintoarvoa, vitaminisoidaan eli vitaminoidaan, kuten esim. margariinia, niin mitämaks jos noita salaperäisiä laihdutushiutaleitakin!

Niihinhän luulisi vaivattomasti voitavan sekoittaa kaikki mahdolliset vitamiinit A:sta Ö:hon saakka! Lusikallinen sitä kolmesti, neljästi päivässä — eikä meitä surettaisi yhtään vaikka lihakauppojen tiskit ikuisesti hohtaisivat valkoista tyhjyyttään, maitoannos vähenisi sormustimelliseen, kanat tekisivät munimislakon ja voi häviäisi lopullisesti. Me emme olisi nälkäisiä emmekä ruoasta välittäisi. Meillä olisi vatsassamme tuota vitaminoitua sammakonmätiä!

Niin vaivatonta ja mutkatonta kaikille — eikä vähimmin kansanhuoltoherroille!

Muuten — nuo vitamiinit. Esivanhempamme eivät niistä mitään tienneet, eivät hedelmiä syöneet, mutta elivät kauan ja saivat paljon lapsia.

Nyt vyörytetään kaikki syy sairauksista ja mieliharmeista vitamiinien tai oikeammin niiden puutteen niskoille.

»Minulla on angiina — se on se D-vitamiinin puute.» — »Minun hampaani alkavat löyhtyä, saan varmasti keripukin — se on se C- vitamiinin puute.» — »Minua vaivaa ankara reumatismi — se on se A-vitamiinin puute.» — »Minä saan nykyään niin helposti nuhaa ja yskää — se on se B- vitamiinin puute.»

Noin me syyttelemme. Eikä meillä kuitenkaan ole selvää käsitystä mitä noiden vitamiinikirjainten taakse oikein kätkeytyy. Voisimme varmaankin paremmin ellemme niin paljon ajattelisi — tai puhuisi — noista salaperäisistä vitamiineista.

OPPIKIRJA VILLITYS

OPPIKIRJA VILLITYS.

PERHEENISÄ oli kovasti vihainen. Hän suorastaan riehui.

Käveli ruokasalin pöydän ympäri, nyki pöytäliinaa suoraan ja vinoon, iski kämmenellään pöytään, niin että kalliit asterit vaasissa vavahtelivat. Hänen kotioloissa tavallisesti lauhkeat silmänsä muljahtelivat peloittavasti. Ja hänen suustaan tulvi sekalaisena rykelmänä sellaisia sanoja, jotka eivät olleet suositeltavia lasten kuultaviksi.

Ja kuitenkin oli lapsia läsnä. Vieläpä hänen omia, hellästi rakastettuja ja kalliisti kustannettuja lapsiaan. Ja oli myöskin lasten äiti.

Mutta tarkkaavainen sivustakatsoja olisi heti huomannut, ettei isän riehunnan ja suuttumuksen kohteena ollut tällä kertaa perhepiiri, vaan jokin yleisinhimillinen, -kansallinen ja -hyödyllinen asia.

— Se on sikamaista! Tällaisesta mielivallasta on tehtävä loppu! Luulevatko ne, että lasten vanhemmat ovat kroisoksia! Sellaisia hän suustaan sysi.

Nyt tarkkaavainen lukija uumoilee jo, että riehunnan aiheena on koulu, tuo paneteltu, haluttu ja kaivattu koulu.

Niin onkin.

Ruutitynnyrin sytyttimenä oli ollut pieni lappunen, jonka nuorin lapsista, ns. Tupu oli koulusta tullessaan äidille ojentanut. Ja se, mikä ojennetaan äidille, ojentuu usein vaistomaisesti myöskin isälle.

Tupu oli ollut ensimmäistä päivää koulussa — valmistavan koulun toinen luokka oli se porras, jolle tämä nuori nainen oli astunut.

Se oli ollut merkkipäivä perheessä, perheen nuorinkin koulutietä kulkemassa.

Äiti oli kerännyt kaikki Pikun vanhat koulukirjat. Piku oli pari vuotta sitten käynyt samaa valmistavaa koulua kuin Tupu.

Äiti oli päällystänyt kirjat siistillä sinisellä paperilla, oikonut pahimmat koirankorvat ja hangannut pois tarpeettomat piirustustöherrykset. Kirjat olivat vielä erinomaisessa kunnossa ja äiti huokaisi tyytyväisyydestä ajatellessaan, että Tupulla oli kaikki kirjat valmiina. Mitään ei tarvitsisi ostaa. Se hyvä puoli siitä on, kun lapset käyvät samaa koulua, että kirjat kulkevat vanhemmalta nuoremmalle, kuten pöksyt ja palttootkin, ajatteli äiti. Ja taisipa sen ääneenkin sanoa.

Mutta kuinka katkerasti äiti pettyikään.

Sillä Tupu oli viattomasti laskenut hänen eteensä lapun ja sanonut: — Opettaja sanoi, että nämä kirjat pitää hankkia.

Tutkittiin listaa. Ja kauhu valtasi äidin.

Sillä listassa ei ollut ainoaakaan vanhaa kirjaa. Ei ainoaakaan niistä, jotka Pikulle kaksi vuotta sitten oli ostettu ja jotka äiti juuri niin huolellisesti oli entisöinyt.

Hämmästyksestä mykkänä äiti oli ojentanut lapun isälle. Eikä isä, kuten alussa koetettiin kuvailla, suinkaan pysynyt mykkänä.

— Ja sen minä ehkä vielä voisin ymmärtää, pauhasi isä ja huiski kädellään niin että lamppu heilahti, — että maantiedon oppikirja täytyy uusia, sillä eiväthän nyt enää joetkaan juokse niin kuin ennen, rajoista puhumattakaan. Vaikka en usko, että pikakirjoitustaitoinenkaan opettaja kykenisi joka kuukausi uuden maantiedon oppikirjan kirjoittamaan. Mutta että laskennonkirjakin pitää olla uusi! Ovatkos yhteen- ja vähennyslaskut viime vuodesta muuttuneet! Ja eikö kertomataulukaan enää pidä paikkaansa! Ja varsinkin tämä …, isä heristeli paperia kädessään kuin hän olisi itse syntipukkia niskasta retuuttanut, — … tämä, tämä, että uskonnonkirjankin pitää olla toisen kirjoittama — se on jo liikaa. Mitäs uutta uskonnossa pitää lapsille opettaa! »Alussa loi Jumala taivaan ja maan …» mihinkäs ne siitä pääsee. Ja Abrahamien ja Iisakkien hommat ovat samat kirjoitti kirjan kuka tahansa. Mutta meidän kouluissamme kukoistaa sellainen oppikirjavillitys, että ellei siitä tehdä loppua niin kenenkään ei kannata kouluttaa lapsiaan. Lapsista puhutaan kauniisti ja lapsia pitää olla, mutta kaikella mahdollisella tavalla koetetaan vaikeuttaa vanhempien elämää ja heidän kukkaroaan veloittaa …

Isä olisi pauhannut ties vaikka seuraavaan päivään, ellei Tupu olisi äkkiä purskahtanut itkuun. — Ei se ole minun syyni, isä, hän nyyhkytti, — enkä minä halua mennä ollenkaan kouluun, niin kirjoja ei tarvitse ostaa.

Jolloin äiti sanoi moittien: — Hillitse nyt sentään itsesi, isä. Pelotat lapsen.

Ja isä hillitsi itsensä, mutta isällisen pinnan alla kyti kauan.