TUNTEMATON ISÄNTÄVÄKI

TUNTEMATON ISÄNTÄVÄKI.

RVA LINDA istui junassa ja selaili käsikirjoituspinkkaa. Hän oli nostanut ikkunan edessä riippuvan pöydän suoraksi ja latonut siihen käsilaukkunsa, silmälasinsa, makeisrasiansa, kynänsä ja kuminsa. Hän osasi kirjoituksen jo melkein ulkoa, mutta luki sitä yhä uudelleen, huuliansa liikuttaen, silloin tällöin merkiten paperiin jonkin taukopaikan tai alleviivaten sanoja, jopa hän joskus vaistomaisesti teki liikkeen kädelläänkin.

Rva Linda oli nimittäin matkalla erääseen maaseutukaupunkiin esitelmää pitämään. Kaupungin johtavien ja hienojen yhdistysten kutsumana tietenkin. Rva Linda kun oli niin erinomainen puhuja ja mukaansatempaava esittäjä, että häntä kaikkialle haluttiin.

Ja rva Linda rakasti tällaisia esitelmämatkoja. Häntä juhlittiin, hänelle pidettiin puheita, häntä pyydettiin kaupungin huomatuimpien kansalaisten koteihin lounaille, päivällisille ja kahvikutsuille ja vastaanottokomiteat olivat häntä vastassa ja saattamassa. Ja rva Linda nautti, kuten diivat ainakin, siitä, että hän pääkaupunkilaisella eleganssillaan ja alentuvan-herttaisella esiintymisellään hurmasi maaseutulaiset.

Niin, minkähänlaiseen kotiin hän jälleen joutuisi asumaan? Siitä ei kutsukirjeessä mainittu. Tavallisesti hänet aina sijoitettiin kaikkein hienoimpiin …

Juna pysähtyi. Rva Linda tähyili ikkunasta. Missähän se vastaanottokomitea nyt seisoa todisteli?

Rva Linda astui junasta ja katseli vähän vaativin ilmein ympärilleen. Eivätkö asianomaiset jo huomaisi häntä?

— Linda, hyvää päivää, tervetuloa! Pieni nainen seisoi hänen edessään ja hymyili kuin rakkaimmalle ystävälleen. Rva Lindalla ei ollut aavistustakaan kuka tämä oli, mutta kokeneena maailmannaisena hän piti hyvää ilmettä ja tarttui hymyillen ojennettuun käteen.

— Voi kuinka hauskaa nähdä sinut jälleen, pitkästä, pitkästä aikaa! Kai siitä on ainakin parikymmentä vuotta kun on viimeksi nähty. Ja kuule, Linda, sinä tulet nyt meille asumaan. Pormestarin rouva olisi tahtonut sinut, mutta minä sanoin, että kyllä meidän täytyy Linda saada, ja Jalmarikin sanoi, että se on selvää. Eihän meillä tietenkään niin hienoa ole kuin pormestarilla, mutta kai sinä nyt sentään vanhojen muistojen takia tyydyt vähän vaatimattomampaankin …

Rva Linda mutisi jotakin ja koetti kaivella muististaan tämän pienen naisen olemusta.

He ajoivat pitkin kaupungin hämärästi valaistuja katuja ja pysähtyivät pienen puutalon eteen. Rva Linda saatettiin sisään monin kursailuin ja anteeksipyynnöin.

— Jalmari, missä se Jalmari on? Linda on täällä, tules nyt tervehtimään Lindaa, huuteli pieni rouva jo eteisessä.

Ehkäpä »Jalmari» selvittää tilanteen, ajatteli rva Linda.

Mutta kun ovesta työntyi iso, lihava, hyväntahtoisen näköinen mies, täytyi rva Lindan itselleen myöntää, ettei hän muistaakseen tätäkään ollut ennen nähnyt.

— No, päivää, Linda ja tervetullut meille. Sinäpä et olekaan paljon muuttunut niistä ajoista kun löit minua airolla päähän, he — hee, puheli Jalmari leikkisästi.

Rva Linda nieleskeli. — Kas, vieläkö sinäkin sen muistat! sai hän sentään sanotuksi. Keitä nämä kaksi olivat?

Jalmari ja pikkurouva, jota Jalmari tuntui sanovan Ailiksi, näyttivät tuntevan hänen elämänsä tarkkaan, lapsista ja miehestäkin kyselivät.

Rva Linda vastaili urhoollisesti ja vähän kireästi hymyillen, sillä kaiken aikaa hän teki kuumeista kaivaustyötä aivoissaan ja muistissaan. Hän kuljetti hätäisesti muistiinsa kaikki koulutoverinsa ja lapsuutensa ystävät, osakunta- ja opiskelutoverinsa, vieläpä nekin tyypit, joiden kanssa hän oli jossakin laulukuorossa ollut, mutta Jalmaria ja Ailia hän ei niiden joukosta löytänyt. Olihan tämä noloa! Kunpa edes tietäisi, mikä on perheen sukunimi! Kas, ettei hän ollut huomannut katsoa nimikilpeä ovessa!

Mutta jotakinhan täytyi hänenkin kysellä isäntäväestään. Mutta varovasti, ettei paljastaisi itseään.

— Oletteko te jo kauankin asuneet täällä K:ssa? keksi hän kysyä.

— Voi veikkonen, sanoi Aili, — johan me ollaan oltu täällä lähes 10 vuotta — aina siitä asti kun Kaarlo kuoli. Ajatteles siitäkin on jo niin pitkä aika! Ja Aili huokaisi raskaasti.

— Niin, niin, nyökytteli Linda osanottavasti. Kaarlo oli ilmeisesti heidän poikavainajansa.

— Miten monta vuotta te jo olettekaan olleet naimisissa? kysyi rva Linda sopivan tauon jälkeen, kiinnostuneesti hymyillen.

Silloin levisi Jalmarin ja Ailin kasvoille sanoinkuvaamaton hämmästys ja nolous.

— Naimisissa … me! änkytti Aili ja katsoi rva Lindaan kauhistunein silmin. — Jalmarihan on minun veljeni, jonka taloutta minä olen hoitanut leskeksi jäätyäni!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s