KUN RIIDELLÄÄN

KUN RIIDELLÄÄN.

KIIVASTUMINEN ja riiteleminen on oikeastaan tavattoman epäpukevaa toimintaa.

Nimittäin oikein todellisuudessa.

Näyttämöllä ja kirjoissa se tapahtuu sentään aina silitellymmin ja sivistyneemmin. Kirjailija panee henkilöidensä suuhun edes kutakuinkin loogilliset ja täydelliset lauseet ja antaa vuorollaan kunkin saada sanansa sanotuksi.

Mutta oikeassa elämässä ei niin tapahdu.

Katsokaapas vaan kahta riitelevää ihmistä.

Heidän kasvonsa ovat tulehtuneet senttiä paksummiksi ylt’yleensä, heidän silmänsä pyörivät ympyriäisinä ja älyttöminä laidasta toiseen ja heidän äänensä — se kaikkein koomillisimmalta vaikuttaa. Se nousee kimeäksi ja piipittäväksi, lauseet tulevat katkonaisina ja epäjohdonmukaisina ja riitelevien on mahdotonta odottaa toisen repliikin loppumista ennen kuin itse taas aloittavat. Ja niin jatkuu huutoduetto, joka sivullisesta tuntuu niin hassunkuriselta. Jos riitelevien puhe menisi mikrofoniin ja sitä tietä äänilevyyn ja he sen rauhallisena hetkenä kuuntelisivat niin eivätpäs tunnustaisi ääntä ja sanoja omikseen — niin heitä hävettäisi.

Tätä ajattelin, kuin sivulta päin kuunteli, kun talon isäntä ja talossa asuva rouva riitelivät pihalla. Oli ilmeisesti kysymys pesutuvan ikkunasta, jonka isäntä väitti rouvan pojan särkeneen. Aluksi sai isäntä puhua yksikseen kymmenen sekunttia, mutta sitten »putosi rouva sisään» ja sen jälkeen ei kumpikaan kuullut mitä toinen sanoi. Minusta siihen oli osaksi isäntä syypää, miksi hän kohta aloitti niin hyökkäävällä tavalla: »Jaha, nyt se teidän poika on taas ollut pahanteossa …»

Kukas äiti sellaista suvaitsisi! Mutta näin naisasian kannalta olisin toivonut, että äiti ei olisi niin kimeäksi ääntään korottanut, vaan puhunut hitaammin, että ajatukset olisivat voineet seurata sanoja. Nyt hänen puheensa kohosi ja laski jotenkin tähän tapaan.

Rouva:
— Meidän poika, te sanotte … ja aina vaan meidän poika ja meidän poika, mitä se on, että aina yhtä syyttää, tulee ja syyttää noin kohta, pitäis ottaa ensin selvää … selvää ja katsoa vähän perään … muitakin poikia … eikös tässä pihalla ole muitakin leikkimässä kuin meidän Ville … eikö ole … ja harvoin se tässä onkin … hyvin harvoin se tässä … puistossa se pelaa pesäpalloa ja mitä kaikkia ja siellä puistossa se pelaa … ja illalla kun se tuli kotiin, Ville … Ville tuli kotiin ja se sanoi, sanoi … se sanoi, että nyt meni taas yksi ikkuna, mutta ei se ollut minä … minä se en ollut, niin se sanoi, ja kuinkas minä, kun minä tulin juuri kadulta ja kävin vain portilla katsomassa että onko ketään kavereja nyt pihalla … niin se Ville sanoi, ja sitten minä näin kun Jali syötti … Jali, Jali, ottakaa selvää mikä Jali, en minä heistä kaikista tiedä … se on teidän asia … ja jokin toinen poika löi … kuka poika … kuka poika … mistä minä tiedän mitä poikia täällä teidän pihalla käy, roskalaatikoltakin käy kaikenmaailman hampparit tonkimassa … ja silloin se meni, Ville kuuli, kun ikkuna helähti … ja sitten te tulette ja sanotte, että meidän Ville ja se on hävytöntä … ja Ville tuli kohta sisään ja sanoi, että nyt helähti, se helähti … ikkuna … taas ja montakos kertaa Ville on ennen … yhden kerran viime keväänä … viime keväänä yhden kerran meni pallo ikkunaan ja eikös se maksettu …

Jne. Rouvalta tuli kimeää puhetta ja isännältä tuli myös koko ajan kimeää puhetta. Kumpikaan ei kuunnellut toistaan eikä yhteisymmärrykseen päästy. Ja kumpikin lähti puuskuttaen omaan suuntaansa.

Rouvan olisi pitänyt ensin mykkänä kuunnella isännän koko syytöstulva, ja sitten, kun isäntä olisi toisen levollisuudesta hämääntynyt ja mykistynyt olisi rouvan pitänyt rauhallisesti, jäätävän varmasti ja lyhyesti vastata. Ja kun isäntä olisi yrittänyt keskeyttää, olisi hänen pitänyt ylevästi ja leikkaavan pisteliäästi sanoa: »Kuunnelkaa loppuun, kun minä puhun, kuuntelinhan minäkin teitä …»

Ja asiaansa näin ytimekkäästi puolustettuaan olisi rouva hieman, hyvin hieman kumartanut päätään ja sanonut: »Hyvästi. Puhumme asiasta sitten kun te olette rauhoittunut, hyvä herra!»

Ja marssinut voittajana pesutuvan ja roskalaatikkojen vaiheilta omaan huoneistoonsa.

Näin se olisi myöskin kirjoissa ja näytelmissä tapahtunut. Mutta ah, todellinen elämä ei olekaan mitään »korostettua elämää», joksi teatteria sanotaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s