TOHTORIN JA MAISTERIN HAKKAILUA

NIMIPÄIVÄVIERAAT työntäytyivät pimeälle kadulle. Huutelivat toisilleen hyvästejä ja erkanivat kukin taholleen.

Viisaustieteen tohtorilla (mies) ja saman tieteen maisterilla (nainen) oli sama kotimatka. Ja koska talvi-ilta oli kaunis, taivas tähdekäs, he päättivät ruumiinsa ja sielunsa terveydeksi kävellä.

Tietenkin heidän puheensa aluksi liikkuivat korkeilla aloilla, kuten sopii odottaakin viisaustieteen tohtorilta ja maisterilta. Mutta kuinka ollakaan, toistaiseksi tuntemattomasta syystä he äkkiä antautuivat eriskummalliseen leikkiin, jatkaen sitä sellaisella antaumuksella, jopa kiihkeydelläkin, jota he eivät olleet koskaan oman tieteensä probleemoja kohtaan osoittaneet.

Nyt sellainen lukija, jonka mielikuvitus on elokuvien pyörteiden ja pyörryttävien ajanvieteromaanien turmelema, vetää suupieliään ja sanoo: »Aha, kyllä se leikki arvataan!»

Mutta hän arvaa väärin. Eikä sitä leikkiä kukaan muukaan voisi arvata, ellen sitä nyt paljastaisi.

He rupesivat nimittäun vuorotellen latelemaan toisilleen — automerkkien nimiä. Näin he, joilla ei autoista ollut muuta tietoa kuin mitä taksamittari joskus osoitti, jalosti kilvoittelivat koko matkan siitä, kuka niitä enemmän muistaisi.

— Ford, sanoi maisteri.

— Chervolet, vastasi tohtori.

— Rolls Royce!

— Packard!

Jne. Pitkään aikaan ei kumpikaan jäänyt vuorollaan nimeä vaille ja maisterin kotiovelle tultaessa olivat he tasoissa: noin parikymmentä autonnimeä oli kumpikin muistanut. He päättivät pidentää leikkiä seuraavaan päivään ja hävinneen oli kustannettava toiselle hieno illallinen. Sitten he nauroivat lapsellisuudelleen ja jättelivät toisilleen säädyllisesti hyvästit, noin että: »Kiitos hauskasta illasta ja näkemiin.»

Maisteri tuli huoneeseen ja riisuutui. Mutta jossakin alitajunnassa muisti raapi kokoon autojen nimiä. Kyllä niitä pitäisi vielä olla. Äkkiä soi puhelin.

— Halloo, huusi maisteri.

— Plymouth, vastasi tohtori. Sitten puhelin sulkeutui.

Maisteri kävi levottomaksi, tohtori oli siis yhtä edellä.

Äkkiä hän oli vääntämässä puhelinlevyä. Tohtorin uninen ääni vastasi.

— Maxwell! huusi maisteri ja sulki puhelimen. Nyt he olivat tasoissa. Maisteri saattoi ruveta nukkumaan.

Klo 3 yöllä hän heräsi puhelimensoittoon.

— Willys Knight. Good night.

Maisterin aivot työskentelivät kuumeisesti 4:ään asti. Sitten hän otti pulverin, pani kääreen otsalleen ja nukkui. Ja miljoonat autot vilkuttivat hänelle härnäten silmää.

Aamulla hän päätti hypätä kylpyyn. Tänään hänen oli keksittävä vähintään 5 uutta automerkkiä, saadakseen turvallista etumatkaa tohtorista. Vesi nousi ammeessa. Vesi, joki, virta … Kylpypyyhe hartioillaan maisteri seisoi puhelimessa.

— Huomenta, tohtori. Jordan!

Mutta maisteri ei kuitenkaan vielä voinut olla levollinen, sillä hän arvasi puhelimen ennen pitkää soivan, ja silloin hänellä piti olla vastaus valmiina.

Hän makasi miettien kylvyssä, kun puhelin soi. Vettä valuvana vastaamaan.

— Sunbeam, huusi tohtori.

— Morris, vastasi maisteri.

Koko päivän jatkui samaa leikkiä puhelimitse. Tohtorin ja maisterin leipätyö sai sinä päivänä niukkaa huomiota osakseen. Epäilenpä, että he kumpikin tahollaan tutkivat ammattilehtiä ja kyselivät muilta. Maisteri ainakin sattumalta kohdatessaan automiehen käytti tilaisuutta hyväkseen. Ja häntähän onnistikin. Automies sanoi suoralta kädeltä 30 uutta, soitti konttoristaan toiset 30 ja lupasi vielä illaksi saman verran lisää. Maisteri hyppi kuin koulutyttö ja odotti soittoja. Mutta tohtorin ääni alkoi yhä enemmän korahdella ja lopuksi hänen täytyi myöntää hävinneensä ja sitä seurasi kutsu illallisille.

Maisterin listassa oli yhteensä noin 240 erilaista autonnimeä, uskotte tai ette.

Maisteri, joka tätä minulle kertoi, oli vieläkin aivan innoissaan. Hän sanoi harvoin leikkineensä näin hauskaa leikkiä. Mutta hän valitti, että rehellinen ihminen voi tätä leikkiä vain kerran elämässään leikkiä ja vain yhden ihmisen kanssa, koska kaikki seuraavat kerrat olisivat jo petkutusta.

Minun hiljaiseen mutinaani, että »lemmenleikki leimahtaa kerran vain —», hän vastasi vain nauraen.