KESKUSTELUA TERRIN KANSSA

KESKUSTELUA TERRIN KANSSA.

KÄVELIN nenäkkään kummilapseni, Terrin, kanssa pitkin katuja.

Miehet tyhjensivät juuri lumikinoksia autoihin.

Terri:
— Aina kun yöllä on satanut lunta, niin kohta aamulla on miehiä kadulla sitä poisajamassa. Miksi?

— Kaupunki haluaa pitää kadut puhtaina.

Terri:
— Kaupunkiko ne miehet ja lapiot ja autot kadulle lähettää?

— Niin.

Terri:
— Maksetaanko niille?

— Totta kai. Kaupunki maksaa. Jokainen lumentulo maksaa kaupungille tuhansia.

Terri:
— Kuinka »kaupunki maksaa»? Joku ihminenhän aina maksaa.

— No, sanotaan sitten, että kaupungin päällikkö.

Terri:
— Omista rahoistaanko?

— Ei toki. Kaupungin rahoista.

Terri:
— Mistä kaupunki saa rahaa?

— Veroista.

Terri:
— Sinäkin maksat veroa?

— Varmasti.

Terri:
— Siis vähän sinunkin rahoistasi.

— Niin, siihen menee osa minunkin rahojani.

Terri:
— Oletko sinä siitä vihainen, koska- noin huokasit?

— En.

Terri:
— Eikö se kaupungin päällikkö sitten ole vihainen joka kerta kun lunta sataa? Kun hänen pitää maksaa

— Eiväthän ne rahat hänen kukkarostaan mene.

Terri:
— Mutta eikö toisten rahoista tarvitsekaan välittää?

— Tietenkin. Älä tee vääriä johtopäätöksiä.

Hetken hiljaisuus.

Terri:
— Mitä muuta kaupunki sinun rahoillasi tekee?

— No, saan nauttia esim. katuvalaistuksesta ja poliisin suojeluksesta.

Terri:
— Onko sinulla sitten ihan oma katulyhty, jonka sinä maksat?

— Ei ole.

Terri:
— Mutta eikö olisi hauskaa, jos jokaisella olisi oma lyhtynsä, silloin ei toisten koiratkaan sinne pääsisi, ja oma poliisi, joka suojelisi?

— Älä viitsi höpöttää. Katso tuolla pojat leikkivät hurjaa lumisotaa!

Terri:
— Isä luki aamulla, että Sortavalassa sotaväki käy talvisotaa, ja että on ollut hurjia hyökkäyksiä, ja syttynyt tulipaloja ja rautatiesiltoja mennyt rikki ja ihmisiä kuollut ja haavoittunut. Oikeinko?

— Ei, se on vain leikkisotaa.

Terri:
— Mutta minkälaista on leikkitulipalo ja kuinka rautatiesilta leikillä räjähtää ja kuinka ne ihmiset tietävät koska ne ovat kuolleet tai haavoittuneet?

— Se on luultavasti sotasalaisuus.

Terri
: — Aha, sinäkään et sitä varmasti tiedä! Vaikka olet lehdessä ja kaikkia!

— Terri kulta, puhutaan hauskemmista. Katso tuolla kulkee koomillinen pari, pieni mies ja iso nainen!

Terri:
— Mitä on koomillinen?

— Naurettava, lystikäs, huvittava.

Terri:
— Miksi se on naurettavaa ja lystikästä, jos on pieni mies ja iso nainen?

— En tiedä. Epäsuhteisessa parissa on aina ensinäkemältä jotakin koomillista.

Terri:
— Mekin olemme epäsuhtainen pari, minä pieni ja sinä isompi. Olemmeko mekin ensinäkemältä koomillisia.

— Toivottavasti emme!

Terri:
— Koomillinen ei siis olekaan huvittavaa itselle?

— Ei aina.

Terri:
— Mutta tiedätkö kutka minusta on koomillisia?

— En.

Terri:
— Sellaiset ihmiset, jotka kirjoittaa kirjoja.

— Kuinka niin?

Terri:
— Ne kirjoittavat yhtä kirjaa kauan aikaa, niin kuin sekin setä, sinun tuttusi, joka meni maalle vuodeksi kirjoittamaan romaania, ja sitten sen saa kirjakaupasta ostaa valmiina muutamalla kymmenellä markalla ja ihmiset lukevat sen yhdessä illassa …

— Ja minusta lapset, jotka puhuvat asioista, joita eivät ymmärrä, ovatkin vasta eri koomillisia.

Terri:
— Ajattele, kuinka koomillinen sinä itse olet silloin usein ollut!

Vein Terrin kiireesti kahvilaan ja tukin hänen suunsa suklaalla ja leivoksilla.

Mainokset

RVA NYYRAKIN EREHDYS

RVA NYYRAKIN EREHDYS.

MINUN pitäisi nyt kertoa rva Nyyrakin erehdyksestä, joka vallan pilasi hänen kauan suunnittelemansa päivälliskutsut.

Asia oli nimittäin niin, että hra ja rva Nyyrakki olivat pitkin syksyä kulkeneet kesteissä ystäviensä ja tuttaviensa luona. Mutta vieraanvaraisuuteen on myöskin joskus vastattava, niin määräävät seuraelämän lait. Herrasväki Nyyrakki katsoi siis asiakseen eräänä pyhänä kutsua luokseen ne, joita kohtaan heillä oli niin sanottu huutavin velvollisuus.

Niin tapahtui ja vieraat olivat ottaneet kiitollisina kutsun vastaan. Rva Nyyrakki ryhtyi ponteviin valmistuksiin, hyppäsi ja hääräsi, leipoi ja paistoi, osti kalliit pöytäkukat ja koristeelliset plaseerauskortit, vesilaineitti tukkansa, ottipa huushollipuuhissa pahoin säröittyneille kynsilleenkin erikoishoitoa. Jotta kaikki emännästä ruokaan saakka olisi heilläkin all right.

Mutta vähän ennen vieraiden saapumista, kun rva Nyyrakki vielä piti viimeistä katselmusta, hän äkkiä tunsi omituista huikaisua, sydämen tykytystä, ja melkein polvetkin vapisivat.

— Sinä olet vain hermostunut, sanoi hra Nyyrakki lohduttaen. Niin kuin ei rouva olisi sitä itsekin tiennyt ja niin kuin toisen kylmä toteaminen olisi sitä auttanut! — Ota kamferttia, keksi herra kuitenkin lisätä, — sehän se sinun universaalilääkkeesi on aina.

Tosiaankin, kamferttia! Rouva juoksi makuuhuoneeseen ja otti yöpöydän laatikosta lasiputken. Kolme valkoista tablettia vieri hänen käteensä, hän heitti ne suuhunsa, joi vettä paineeksi. Otanpa tuosta vielä yhden, niin varmasti auttaa, hän ajatteli. Ja niin neljäskin valkoinen tabletti luiskahti hänen kurkustaan.

Sitten voidaan siirtyä päivällispöytään.

Vieraat näyttävät tyytyväisiltä ja puheenporina oli kohta alusta alkaen vilkas, mikä aina ihmeesti rauhoittaa emäntää. Hänen vasemmalla puolellaan istui arvokkain miesvieraista, ja rva N. oli päättänyt olla oikein henkevä ja johdattaa keskustelun aina vieraan omiin asioihin, josta tämä mieluimmin puhui. Naapuri innostuikin laajasti kuvailemaan olemattomia taitojaan herrasmiesmaan viljelijänä.

Rva N. kuunteli ja koetti samalla pitää silmällä, että tarjoilu ja muu kävi nuottien mukaan. Mutta hän tunsi omituista raskautta ja samalla tyhjyyttä päässään. (Vaikka: kuinka tyhjä voi raskas olla!) Ja häntä väsytti kamalasti. Ihan pää pyrki retkahtamaan sivulle ja luomet painumaan umpeen.

Tämähän oli hirmuista. Rva N. koetti monta kertaa ryhdistää itseään ja ottaa osaa keskusteluun. Mutta puheensorina loittoni yhä, ja kasvot kätkeytyivät kuin sumun taakse. Enää hän ei jaksanut kahvelia ja veistäkään käsissään pitää, ne putosivat kolahtaen lautaselle, ja heittäen vielä toivottoman silmäyksen mieheensä, ikäänkuin: tule, hyvä ystävä, nyt avukseni! — rva N. sulki lopullisesti silmänsä.

Ja kun hän ne jälleen avasi tajusi hän makaavansa omassa vuoteessaan, ja hra Nyyrakki käveli lattialla edestakaisin.

— Mitä on tapahtunut? äänsi rva N. heikosti.

— Ei muuta kuin että olet nukkunut 6 tuntia. Otit kamferttitablettien sijasta vahingossa unitabletteja. Tuossa on pöydällä vielä se putkikin. Tohtori sen totesi.

— Entä vieraat?

— Menivät päätään pudistellen kotiinsa.

Mutta koko loppuyön rva Nyyrakki valvoi. Ja nauroi ja itki vuorotellen.

KUMMALLISET KIRJAIMET

KUMMALLISET KIRJAIMET.

ON SE TIETENKIN aika ihmeellinen juttu, että ihminen on kirjaimet keksinyt.

Nyt kuuluisi ehkä asiaan, näyttäisi, ainakin hyvin viisaalta, että menisin hakemaan jotakin tietokirjallisuutta ja kertoisin kuinka nuo kummalliset kirjaimet oikeastaan keksittiin.

Mutta siitä olisi niin paljon vaivaa, pitäisi mennä tuonne viereisessä huoneessa olevaan kirjastoon ja tonkia hyllyjä, ja — minä istun tässä paikallani niin mukavasti. Sitä paitsi jokainen, jota asia syvemmin kiinnostaa, voi katsoa esim. tietosanakirjasta. Siinähän tietosanakirjan viehätysvoima juuri onkin, että sen täytyy tietää kaikki, sinun ja minun ei.

Mutta voivoi, mitä päänvaivaa nuo kirjaimet tuottavatkaan pienelle ihmisen alulle!

Eipä silti, päänvaivaa ne — tai oikeammin niiden laillinen järjestys — isollekin ihmiselle monesti tuo. Harvapa osaa kohta muististaan pamauttaa, missä esimerkiksi sijaitsee Q-kirjain ja missä Ä. Hiljaa mumisten siinä täytyy litaniaa edestä ja takaapäin luetella, ennen kuin niiden luonnolliset paikat keksii.

Ja tänä korttienjakelukautena saa usein todeta, että kirjainmuisti on heikohko. Kun sanoo esimerkiksi Hilla alkavan nimensä saattaa virkailija kuumeisesti ruveta etsimään sitä A:sta alkaen.

Pieni lapsi, jota koetetaan johdattaa aakkosten salaisuuksiin, huomaa kaikenlaisia epäloogillisuuksia.

Pieni tyttö on vihdoin oppinut, että tuo I:n näköinen tikku, jonka päässä on lippu, on »Tee».

Kun sitten tullaan L-kirjaimeen, sanoo hän, että se on »Lee».

— Muista nyt, että se on »eli» eikä »lee», sanoo äiti.

Pieni tyttö tutkii taas kirjainta hyvin tarkasti ja sanoo ihmetellen: — Mutta kun siinäkin on I:n näköinen tikku ja lippu sen alapäässä … Miksei se ole »lee» niin kuin tuo toinen »tee».

Ei mitään selityksiä, mutisee äiti itsekseen. Hän näet tuntee kykenemättömyytensä. Ja hän siirtyy seuraavaan kirjaimeen aapisen sivuilla.

— Mikäs tuo on? hän kysyy ja näyttää K:ta.

Pienen tytön huulet alkavat muovailla kirjainta ensin aivan oikeaan suuntaan. Mutta muistaen äskeisen korjauksen hän sitten sanookin: »Ekk.»

— Sehän on koo, sanoo äiti ja alkaa tulla kärsimättömäksi. — Muista nyt: koo. Ekk ei ole mitään.

— Koo, sanoo tyttö kuuliaisesti. Sitten hänen silmänsä livahtavat taas T:hen ja hän sanoo hieman veitikkamaisesti, ikään kuin äidinkin tietoa epäillen: — Mutta jos se olisikin »Kee».

— Ei, lapsikulta, kyllä se on koo, sanoo.äiti. — Älä viitsi sotkea, muuten ne eivät ikinä jää mieleesi. Entäs tämä?

Tikku näyttää nyt P:tä.

— Poo, pamauttaa tyttö paikalla:

Äiti luo tyttöön tutkivan katseen. Mahtaako tuo pieni veitikka ehdoin tahdoin kiusoitella. Mutta lapsi on hyvin vakavan näköinen. Silmännurkassakaan ei näy mitään kujeen kuretta. — Poo, hän sanoo vielä toisenkin kerran.

— Arvasit väärin. Se on tällä kertaa pee.

Tämä alkoi olla jo aivan mieletöntä pienen tytön mielestä. Kuinka isot ihmiset viitsivät tuollaisia sekavia kirjaimia keksiä. Olisi paljon helpompaa ja luonnollisempaa, että ne kaikki olisivat samanlaisia, hoo, koo, loo, moo, noo, soo, roo, poo …

Häntä alkaa hirvittävästi haukotuttaa koko homma. Olisi paljon tärkeämpää, että nukelle ommeltaisiin kolttu.

— Kolttu?

Pieni tyttö jää äkkiä silmät suurina tuijottamaan.

— Siinä oli taas uusi kirjain — tuu! sanoo hän ensin keksinnöstään ihastuneena. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tajuaa, että tämä komplisoisi jo ennestäänkin sekavia aakkosia, ja ilmoittaa nöyrästi, että häntä väsyttää niin kauheasti, että hän olisi jo valmis menemään höyhensaarille, missä Nukkumatti unten maille kukkaportit aukaisee.

Ja koska tämä on äidille hyvin kallisarvoinen viittaus, rientää hän mitä auliimmin toteuttamaan pienen tytön toivomuksen.

Aapiskirja painetaan jälleen kiinni. Ja pienen tytön väsymys häviää salamannopeasti.

Mutta äiti päättää huomenna yrittää modernia systeemiä: opettaa kirjaimia foneettisesti. Vaikka hän tietää siinä syntyvän uusia vaikeuksia, pieni tyttö ei pitkään aikaan osaisi ottaa noita k:n, p:n ja t:n paukahduksia ja s:s sihinää vakavalta kannalta.

TUNTEMATON ISÄNTÄVÄKI

TUNTEMATON ISÄNTÄVÄKI.

RVA LINDA istui junassa ja selaili käsikirjoituspinkkaa. Hän oli nostanut ikkunan edessä riippuvan pöydän suoraksi ja latonut siihen käsilaukkunsa, silmälasinsa, makeisrasiansa, kynänsä ja kuminsa. Hän osasi kirjoituksen jo melkein ulkoa, mutta luki sitä yhä uudelleen, huuliansa liikuttaen, silloin tällöin merkiten paperiin jonkin taukopaikan tai alleviivaten sanoja, jopa hän joskus vaistomaisesti teki liikkeen kädelläänkin.

Rva Linda oli nimittäin matkalla erääseen maaseutukaupunkiin esitelmää pitämään. Kaupungin johtavien ja hienojen yhdistysten kutsumana tietenkin. Rva Linda kun oli niin erinomainen puhuja ja mukaansatempaava esittäjä, että häntä kaikkialle haluttiin.

Ja rva Linda rakasti tällaisia esitelmämatkoja. Häntä juhlittiin, hänelle pidettiin puheita, häntä pyydettiin kaupungin huomatuimpien kansalaisten koteihin lounaille, päivällisille ja kahvikutsuille ja vastaanottokomiteat olivat häntä vastassa ja saattamassa. Ja rva Linda nautti, kuten diivat ainakin, siitä, että hän pääkaupunkilaisella eleganssillaan ja alentuvan-herttaisella esiintymisellään hurmasi maaseutulaiset.

Niin, minkähänlaiseen kotiin hän jälleen joutuisi asumaan? Siitä ei kutsukirjeessä mainittu. Tavallisesti hänet aina sijoitettiin kaikkein hienoimpiin …

Juna pysähtyi. Rva Linda tähyili ikkunasta. Missähän se vastaanottokomitea nyt seisoa todisteli?

Rva Linda astui junasta ja katseli vähän vaativin ilmein ympärilleen. Eivätkö asianomaiset jo huomaisi häntä?

— Linda, hyvää päivää, tervetuloa! Pieni nainen seisoi hänen edessään ja hymyili kuin rakkaimmalle ystävälleen. Rva Lindalla ei ollut aavistustakaan kuka tämä oli, mutta kokeneena maailmannaisena hän piti hyvää ilmettä ja tarttui hymyillen ojennettuun käteen.

— Voi kuinka hauskaa nähdä sinut jälleen, pitkästä, pitkästä aikaa! Kai siitä on ainakin parikymmentä vuotta kun on viimeksi nähty. Ja kuule, Linda, sinä tulet nyt meille asumaan. Pormestarin rouva olisi tahtonut sinut, mutta minä sanoin, että kyllä meidän täytyy Linda saada, ja Jalmarikin sanoi, että se on selvää. Eihän meillä tietenkään niin hienoa ole kuin pormestarilla, mutta kai sinä nyt sentään vanhojen muistojen takia tyydyt vähän vaatimattomampaankin …

Rva Linda mutisi jotakin ja koetti kaivella muististaan tämän pienen naisen olemusta.

He ajoivat pitkin kaupungin hämärästi valaistuja katuja ja pysähtyivät pienen puutalon eteen. Rva Linda saatettiin sisään monin kursailuin ja anteeksipyynnöin.

— Jalmari, missä se Jalmari on? Linda on täällä, tules nyt tervehtimään Lindaa, huuteli pieni rouva jo eteisessä.

Ehkäpä »Jalmari» selvittää tilanteen, ajatteli rva Linda.

Mutta kun ovesta työntyi iso, lihava, hyväntahtoisen näköinen mies, täytyi rva Lindan itselleen myöntää, ettei hän muistaakseen tätäkään ollut ennen nähnyt.

— No, päivää, Linda ja tervetullut meille. Sinäpä et olekaan paljon muuttunut niistä ajoista kun löit minua airolla päähän, he — hee, puheli Jalmari leikkisästi.

Rva Linda nieleskeli. — Kas, vieläkö sinäkin sen muistat! sai hän sentään sanotuksi. Keitä nämä kaksi olivat?

Jalmari ja pikkurouva, jota Jalmari tuntui sanovan Ailiksi, näyttivät tuntevan hänen elämänsä tarkkaan, lapsista ja miehestäkin kyselivät.

Rva Linda vastaili urhoollisesti ja vähän kireästi hymyillen, sillä kaiken aikaa hän teki kuumeista kaivaustyötä aivoissaan ja muistissaan. Hän kuljetti hätäisesti muistiinsa kaikki koulutoverinsa ja lapsuutensa ystävät, osakunta- ja opiskelutoverinsa, vieläpä nekin tyypit, joiden kanssa hän oli jossakin laulukuorossa ollut, mutta Jalmaria ja Ailia hän ei niiden joukosta löytänyt. Olihan tämä noloa! Kunpa edes tietäisi, mikä on perheen sukunimi! Kas, ettei hän ollut huomannut katsoa nimikilpeä ovessa!

Mutta jotakinhan täytyi hänenkin kysellä isäntäväestään. Mutta varovasti, ettei paljastaisi itseään.

— Oletteko te jo kauankin asuneet täällä K:ssa? keksi hän kysyä.

— Voi veikkonen, sanoi Aili, — johan me ollaan oltu täällä lähes 10 vuotta — aina siitä asti kun Kaarlo kuoli. Ajatteles siitäkin on jo niin pitkä aika! Ja Aili huokaisi raskaasti.

— Niin, niin, nyökytteli Linda osanottavasti. Kaarlo oli ilmeisesti heidän poikavainajansa.

— Miten monta vuotta te jo olettekaan olleet naimisissa? kysyi rva Linda sopivan tauon jälkeen, kiinnostuneesti hymyillen.

Silloin levisi Jalmarin ja Ailin kasvoille sanoinkuvaamaton hämmästys ja nolous.

— Naimisissa … me! änkytti Aili ja katsoi rva Lindaan kauhistunein silmin. — Jalmarihan on minun veljeni, jonka taloutta minä olen hoitanut leskeksi jäätyäni!

MONOLOGI ELOKUVISSA

MONOLOGI ELOKUVISSA.

ROUVA PLÖRÖ astui elokuvateatteriin.

— Missäs tämä paikka on, vahtimestari? … Jaa, että saa mennä, mihin haluaa. Missä on tyhjiä paikkoja, sanoitte? … Jaa, mutta siellä on vain yksi, tarttee olla kaksi, mulla tulee toveri kansa, se meni vain …

— Mutta, kas tuolla keskellä on kaksi paikkaa. Minä otankin ne. Anteeksi, olkaa hyvä ja nouskaa ylös, en minä teidän polvien yli pääse. Kyllä minä tiedän, että pitäisi mennä etuperin, mutta minä menen aina näin takaperin, ettei joudu vatsallaan pukkimaan ihmisiä. Kiitos vaan.

— Huhuh, oikein tuli hiki. Mitä? … Ei, kyllä tämä toinenkin paikka on ylösotettu, näettehän, että siinä on mun sateenvarjoni … No, ei suinkaan se ole minun syyni, että tänne asti turhaan tulitte. Menkää vaan takaisin.

— Joko tuolta toiselta puolen taas joku pyrkii? Ei täällä ole paikkaa! Se on ylösotettu … Tietenkin saa pitää paikkaa toiselle, ei nämä ole numeroituja.

— Kummallisia muutamat ihmiset, kun aina rähisevät. Selvästä asiastakin … Ei, älkää tulko tänne, te lihava herra siellä! Ei tämä tuoli ole enää vapaa. On, se on ylösotettu … ei, ei ole penkin alla ketään, mutta tulee … Mitä te siellä mukisette, minähän tahdoin vain estää teitä tekemästä turhaa matkaa …

— Hei, tuolla on Fanni! Fanni, Fanni! Täällä minä olen! Mitä? Ettäkö sohin teitä sateenvarjolla … täytyyhän mun vilkuttaa toverille. Fanni! No, nyt se ei näe eikä kuule, kun se on vähän likinäköinen. Fanni!! Täällä!! Juu, täällä on sulle paikka! Tule siitä vaan, kyllä se nousee ylös …

— Kylläpäs sinä nyt viivyitkin. Mulla oli sitten eri työ ja tuska pitää tätä paikkaa. Ihan väkisin meinasivat viedä. Missäs sinä oikein näin kauan viivyit? … Jaa, että oli jono sielläkin, ja että piti vaihtaa rahaa. Niin, pitäisi aina olla markkoja mukana … Ai, sulia on karamällejakin … noista minä juuri tykkäänkin …

— Olipa hyvä, ettei se vielä alkanut, että sinäkin kerkisit alkuun. Minä tahdon aina nähdä ja kuulla tämän Kiepuran aivan ensimmäisistä äänistä asti. Se on niin hurmahenkinen mies …

— No, nyt ne taas enste näyttää noita reklaamikuvia … minä osaan ne jo ihan ulkoa, en minä viitsi niitä edes enää katsella. Kattos vaan, että ne sanoo »Mylly-Matti» ja »Mylly-Maija», vaikka muu täksti on mottia … No, miltäs se nyt kuuluisikaan, että »mjööl-marii …»

— No, nyt se alkaa, se oikea kuva. Näek’sä, Fanni, oikein hyvin siitä? Tuossa on jokin isohattuinen edessä, voisi ottaa hattunsa pois. Mitä te siellä takana sanoitte? … ettei muka minunkaan hattuni takaa näe? … Se on vale, se. Tällainen pieni velpilakki. Toista se on tuollainen, kun on plyymit ja kaikki …

— Noita nimiä ne aina näyttelee niin kauan enste, ei niitä kummiskaan kukaan lue … Aijai, kun kaunis maisema. Se on varmasti Italiasta. Saat nähdä, Fanni, kohta kuuluu Kiepuran laulu jostakin puun alta, kun se istuu tytön kanssa …

— Mitä sä, Fanni, sanoit? Etteikö tämä olekaan Kiepura-filmi? Mikäs tämä sitten on? Kattos nyt, kuka tuosta autosta nousee? … Ja nyt ammuttihin! Ei Kiepurassa koskaan ammuta. Ollaankos me nyt sittenkin tultu väärään teatteriin?

— Mitä te sanotte? Että menkää sitten pois? Kyllä meillä on yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin teilläkin … liput mekin ollaan rehellisesti maksettu …

— Puhua, kuka tässä on puhunut? Saa kai sitä tuttavansa kanssa vähän kuiskutella … Ettekös itsekin siinä koko ajan seurustele tuon herran kanssa … kynkätysten istuttekin! Me ei ainakaan tulla kurtiseeraan elokuviin, vaan katsoon …

— Kattos, nyt tota naista, Fanni … ei, kun tota tuolla kuvassa … Kyllä se on vähän liian laiha. Ei nainen saisi noin laiha olla … Annas niitä karamällejä, Fanni …

— Mitä kieltä ne oikein puhuu? Juu, taitaa olla enklantia. Mitäs siinä nyt seisoi, kun se meni niin pian ohi? Noita täkstejä pitäisi pidättää vähän kauemmin, jotta kerkiis kunnolla lukea …

— Mitä nyt taas? … Anteeksi vaan, kuka tässä oikein toisia häiritsee? Koettakaa itse vaan olla siivolla siellä takana … Mitä sä sanoit. Fanni …

KUN RIIDELLÄÄN

KUN RIIDELLÄÄN.

KIIVASTUMINEN ja riiteleminen on oikeastaan tavattoman epäpukevaa toimintaa.

Nimittäin oikein todellisuudessa.

Näyttämöllä ja kirjoissa se tapahtuu sentään aina silitellymmin ja sivistyneemmin. Kirjailija panee henkilöidensä suuhun edes kutakuinkin loogilliset ja täydelliset lauseet ja antaa vuorollaan kunkin saada sanansa sanotuksi.

Mutta oikeassa elämässä ei niin tapahdu.

Katsokaapas vaan kahta riitelevää ihmistä.

Heidän kasvonsa ovat tulehtuneet senttiä paksummiksi ylt’yleensä, heidän silmänsä pyörivät ympyriäisinä ja älyttöminä laidasta toiseen ja heidän äänensä — se kaikkein koomillisimmalta vaikuttaa. Se nousee kimeäksi ja piipittäväksi, lauseet tulevat katkonaisina ja epäjohdonmukaisina ja riitelevien on mahdotonta odottaa toisen repliikin loppumista ennen kuin itse taas aloittavat. Ja niin jatkuu huutoduetto, joka sivullisesta tuntuu niin hassunkuriselta. Jos riitelevien puhe menisi mikrofoniin ja sitä tietä äänilevyyn ja he sen rauhallisena hetkenä kuuntelisivat niin eivätpäs tunnustaisi ääntä ja sanoja omikseen — niin heitä hävettäisi.

Tätä ajattelin, kuin sivulta päin kuunteli, kun talon isäntä ja talossa asuva rouva riitelivät pihalla. Oli ilmeisesti kysymys pesutuvan ikkunasta, jonka isäntä väitti rouvan pojan särkeneen. Aluksi sai isäntä puhua yksikseen kymmenen sekunttia, mutta sitten »putosi rouva sisään» ja sen jälkeen ei kumpikaan kuullut mitä toinen sanoi. Minusta siihen oli osaksi isäntä syypää, miksi hän kohta aloitti niin hyökkäävällä tavalla: »Jaha, nyt se teidän poika on taas ollut pahanteossa …»

Kukas äiti sellaista suvaitsisi! Mutta näin naisasian kannalta olisin toivonut, että äiti ei olisi niin kimeäksi ääntään korottanut, vaan puhunut hitaammin, että ajatukset olisivat voineet seurata sanoja. Nyt hänen puheensa kohosi ja laski jotenkin tähän tapaan.

Rouva:
— Meidän poika, te sanotte … ja aina vaan meidän poika ja meidän poika, mitä se on, että aina yhtä syyttää, tulee ja syyttää noin kohta, pitäis ottaa ensin selvää … selvää ja katsoa vähän perään … muitakin poikia … eikös tässä pihalla ole muitakin leikkimässä kuin meidän Ville … eikö ole … ja harvoin se tässä onkin … hyvin harvoin se tässä … puistossa se pelaa pesäpalloa ja mitä kaikkia ja siellä puistossa se pelaa … ja illalla kun se tuli kotiin, Ville … Ville tuli kotiin ja se sanoi, sanoi … se sanoi, että nyt meni taas yksi ikkuna, mutta ei se ollut minä … minä se en ollut, niin se sanoi, ja kuinkas minä, kun minä tulin juuri kadulta ja kävin vain portilla katsomassa että onko ketään kavereja nyt pihalla … niin se Ville sanoi, ja sitten minä näin kun Jali syötti … Jali, Jali, ottakaa selvää mikä Jali, en minä heistä kaikista tiedä … se on teidän asia … ja jokin toinen poika löi … kuka poika … kuka poika … mistä minä tiedän mitä poikia täällä teidän pihalla käy, roskalaatikoltakin käy kaikenmaailman hampparit tonkimassa … ja silloin se meni, Ville kuuli, kun ikkuna helähti … ja sitten te tulette ja sanotte, että meidän Ville ja se on hävytöntä … ja Ville tuli kohta sisään ja sanoi, että nyt helähti, se helähti … ikkuna … taas ja montakos kertaa Ville on ennen … yhden kerran viime keväänä … viime keväänä yhden kerran meni pallo ikkunaan ja eikös se maksettu …

Jne. Rouvalta tuli kimeää puhetta ja isännältä tuli myös koko ajan kimeää puhetta. Kumpikaan ei kuunnellut toistaan eikä yhteisymmärrykseen päästy. Ja kumpikin lähti puuskuttaen omaan suuntaansa.

Rouvan olisi pitänyt ensin mykkänä kuunnella isännän koko syytöstulva, ja sitten, kun isäntä olisi toisen levollisuudesta hämääntynyt ja mykistynyt olisi rouvan pitänyt rauhallisesti, jäätävän varmasti ja lyhyesti vastata. Ja kun isäntä olisi yrittänyt keskeyttää, olisi hänen pitänyt ylevästi ja leikkaavan pisteliäästi sanoa: »Kuunnelkaa loppuun, kun minä puhun, kuuntelinhan minäkin teitä …»

Ja asiaansa näin ytimekkäästi puolustettuaan olisi rouva hieman, hyvin hieman kumartanut päätään ja sanonut: »Hyvästi. Puhumme asiasta sitten kun te olette rauhoittunut, hyvä herra!»

Ja marssinut voittajana pesutuvan ja roskalaatikkojen vaiheilta omaan huoneistoonsa.

Näin se olisi myöskin kirjoissa ja näytelmissä tapahtunut. Mutta ah, todellinen elämä ei olekaan mitään »korostettua elämää», joksi teatteria sanotaan.

LÄHDÖN 7 PYKÄLÄÄ

LÄHDÖN 7 PYKÄLÄÄ.

OSAATKO luontevasti poistua seurasta?

Se ei aina ole niin helppoa, kuten itsekukin kokemuksestaan tietää.

Mutta ei hätää. Neuvot ja ohjeet on nyt annettu tätäkin varten.

Tähän tyyliin neuvot käyvät.

Sinun on siis poistuttava esim. vierailulta. Hyvä. Tässä on 7 lähtöpykälää.

  1. Nouse ylös.
  2. Ojenna kätesi.
  3. Sano hyvästi.
  4. Kävele ovelle.
  5. Avaa ovi.
  6. Paina se kiinni.
  7. Kävele tiehesi.

Siinä ne ovat.

Mutta totta puhuen, ne tuntuvat liian helpoilta käydäkseen noin vain päinsä, sillä kokemus on osoittanut, että jokaisen pykälän kohdalla saattaa vaania yllättäviä vaaroja. Kuten huomaamme tarkemmin niihin syventyessämme.

Yksi — Nouse Ylös.

Ei ole aina helppoa nousta ylös, yhtä vähän kuin on helppoa heittäytyä kylmään veteen. Kumpikin vaatii suurta tahdonvoimaa. On tietenkin helpompaa vääntelehtiä tuolissaan ja mumista: »Jaha … tuota …», katsoa oveen päin ja toivoa, että matto kuljettaisi sinut sinne.

Haluat siis lähteä, mutta et voi tehdä sitä nousematta. Aivan mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Voit esim. pyörtyä, jolloin sinut kannetaan pois. Tämä on kuitenkin hyvin arkaluontoinen muoto ja sitä on käytettävä vain hätätilassa. Alistu siis kohtaloosi ja nouse jaloillesi.

Kaksi — Ojenna Kätesi.

Helposti sanottu, mutta —. Onko sinun odotettava, että joku pitkäpiimäinen on lopettanut juttunsa? Pitääkö sinun säestää kädenojennustasi jollakin sellaisella kuin: »Ei, kyllä minun nyt on mentävä?» Ei, tämä on tarpeetonta. Ojenna vain kätesi. Jokainen hyvän kasvatuksen saanut tietää mitä se tarkoittaa.

Mutta entäpä — jos kättäsi ei huomatakaan? Kaikki mahdollisuudet täytyy ottaa lukuun. Emäntäsihän voi olla sokea, hajamielinen, epäkohtelias tai huomaamaton. Ellei hän tartu ojennettuun käteesi, niin se käy piankin raskaaksi ja putoaa itsestään. Hyvä, silloin olet kaikkesi tehnyt ja voit siirtyä seuraavaan pykälään.

Kolme — Sano Hyvästi.

Miksi pitää sanoa hyvästi? Ei se oikeastaan ole lainkaan tarpeellista, mutta se pelastaa sinut joutumasta omituisen kirjoihin. On siis hyvin suositeltavaa sanoa hyvästi.

Neljä — Kävele Ovelle.

Tämäkään ei ole helppoa. Voi kestää tuntikausia, ennenkuin pääset ovelle. Voi käydä niinkin, että istut uudelleen ja saat alkaa kaiken alusta. Älä siis aliarvioi tätäkään pykälää.

Muista aina, että päästäksesi ovelle sinun on liikuteltava jalkojasi. Hyvä — siispä liikuta niitä.

Viisi — Avaa Ovi.

Tähän saakka päästyäsi tunnet jo vapautuksen miellyttävää jännitystä. Kuten päivänvalo antaa uutta toivoa kaivokseen hautautuneille, niin sinuakin virkistää oven avaaminen.

Usein tosin joku saattaa olla sinun ja vapautesi tiellä.

Kierrä hänet. Tai myöskin joku on ennättänyt ovelle ennen sinua ja pysähtyy siihen avaamatta sitä, koska hänellä vielä on niin paljon sanottavaa. Sellaisessa tapauksessa sinun ei pidä olla hentomielinen, vaan on kylmästi nujerrettava hänet. Jos ovella seisova on nainen ja sinua kauhistuttaa lyödä naista, niin sysää hänet leikkisästi sivuun. Se auttaa myöskin. Pääasia on, että avaat oven.

Kuusi — Paina Ovi Kiinni Perässäsi.

Tähän sopivat myös kaikki ne periaatteet, jotka on esitetty neljännessä pykälässä. Jos menetät malttisi ja tarmosi tällä hetkellä, niin saattaa käydä niin, että emäntäsi sanoo suostuttelevalla äänellä: »Älä mene vielä, tule sisään ja istu vielä hetkiseksi …»Tämä on varma merkki emännän ajatuksista, jotka kuuluvat: »Mene nyt sitten äkkiä, kun kerran olet mennäksesi!»

Seitsemän — Kävele Tiehesi.

Voidaksesi virheettömästi ja täydellisesti suorittaa tämän viimeisen asteen, on erikoisesti tehostettava sitä seikkaa, ettet saa jättää mitään jälkeesi. Pidä myös silmällä, ettei vaimosikaan mitään jätä. Mutta jos kaikista varokeinoistasi huolimatta olet sittenkin jättänyt jotakin, niin jätä se sinne ainaiseksi. Mitä merkitsee yksi savukekotelo tai laukku tai sateenvarjo tai vaikkapa timanttinen kaulakorukaan! Jätä ne kaikki!

Sillä sen tiedät: jos palaat takaisin niitä hakemaan, niin kaikki nämä 7 tuskallista pykälää on sinun jälleen käytävä läpi. Miksi uudelleen menettäisit vapautesi, joka sinulle jo molemmin silmin vilkuttaa?

Kävele siis nopeasti tiehesi ja vedä syvään ensimmäiset henkäyksesi.